AAARGH / SUOMI

 

 

JÜRGEN GRAF


Holokaust tarkastelussa - Silminnäkijöiden tiedot luonnonlakien kanssa vastakkain


Ja jos kaikki ne valheet, jotka Puolue on säätänyt, hyväksyttäisiin - jos kaikki kertomukset olisivat samanlaisia - valheet täyttäisivät historian ja niistä tulisi totuus.

George Orwell, 1984
Robert Faurissonille ja Wilhelm Stäglichille muistoksi tapaamisesta 20-21. syyskuuta 1992 Badenweilerissa.

Jürgen Graf
Saksankielisen alkuperäisteoksen nimi: Der Holocaust auf dem Prüfstand - Augenzeugenberichte versus Naturgesetze; Guideon Burg Verlag, Basel 1993
Kuvat Kansallissosialistisen kirjaston lisäämiä.


Esipuhe


Tämä kirja on yhteenveto paljon laajemmasta taustatyöstä kyseisen kirjoittajan toimesta. Kirja kertoo kansallissosialistisista väkivallanteoista ja niiden seuraamuksista.
Kaikista natsismin rikoksista on juutalaisten kansanmurha, holokausti, ravistellut eniten ihmiskunnan omaatuntoa. Tämänhetkiselle sukupolvelle on käsittämätöntä, miten maailma vain katsoi vierestä ja vaikeni - ja ollen näin myös osasyyllinen.
Todellinen ymmärrys hirvittävistä rikoksista tuli päivänvaloon vasta sotarikosoikeudenkäynneissä.
Todistajanlausunnot ja syyllisten tunnustukset paljastivat kauhuskenaarion, joka shokeerasi ihmiskuntaa. Ne asianlaidat, jotka oikeudenkäynnit ja todistajat erittelivät, olivat niin yksiselitteisiä, että jopa tänä päivänä saksalaiset tuomioistuimet kategorisesti torjuvat kaikki väitteet kaasukammioiden olemattomuudesta viitaten, että "asianlaita on yleinen tosiasia".
Holokausti on värittänyt sodanjälkeisen ajan sekä moraalisesti että poliittisesti. Se opetetaan kaikissa koulukirjoissa paikkansapitävänä tosiseikkana. Miljoonat ihmiset pyhiinvaeltavat muistopaikoille (Auschwitz, Dachau yms.) ilmoittaakseen tyrmistyneisyytensä.
Silti tasaisesti kohoaa ääniä, jotka kertovat epäilyksensä virallisesta historiasta ja kyseenalaistavat käytettyjen lähteiden uskottavuuden.
Voiko olla, että mitä holokaustiin tulee, on jätetty huomioimatta määrättyjä asioita? Onko mahdollista, että ne, jotka ovat tähän asti häärineet kysymyksen parissa, ovat antaneet itseensä vaikuttaa sen, että "asianlaita on yleinen tosiasia", että he ovat luopuneet tarkistamasta sitä, mikä historiankirjoissa on kerrottu ja ilmoitettu iankaikkisesti olevan tosiasia?
Onko ollenkaan mahdollista epäillä? Onko se loukkaus tervettä järkeä kohtaan?
"Lukemattomien todisteiden" takia luulisi olevan helppoa argumentein saattaa epäilijä oikeille raiteille.
Miksi sitten pelätään julkista keskustelua revisionistien kanssa holokaustista, niin kuin piru pelkää vihkivettä?
Jotkut valtiot ovat säätäneet erityislakeja tukahduttaakseen sananvapauden - ainoastaan holokaustin ympärillä. Onko tarkoitus, että suukapula korvaa argumenttien puutteen? Kenen etujen mukaista on tehdä holokaustista pyhä asia ja - ainoana historian aiheena - ottaa pois mahdollisuus kriittiseen historiantutkimiseen?
Emmekö ole kokeneet, että historiallisia tapahtumia vasta vuosikymmenten jälkeen, joskus vuosisatojen, voidaan arvioida tarpeellisella tunneperäisellä etäisyydellä ja asiaankuuluvalla tieteellisellä tarkkuudella? Esimerkkejä on riittävästi. Vasta viime vuosikymmeninä ollaan voitu varmistua romanttisesta historiankirjoituksesta sveitsiläisten valaliiton noususta legendojen maailmaan. Rynnäköt tyrannien linnoihin ja heidän karkotuksensa on osoittautunut olevan ainoastaan legendaa. Tänään tiedetään, että tähänastisella asian esityksellä oli tarkoituksena "valtionpoliittisen iskostamisen" kautta luoda kansallinen myytti.
Kiitos tarkkojen lähteiden tutkimisen, on myöskin uusin historia tullut uuteen valoon.
Kenraalit kuten Guisan ja Wille, liittoneuvokset kuten Pilet-Golaz, arvioidaan uudelleen. Historiantutkimus pakottaa alituiseen uudelleenarviointiin ("revision") meidän menneisyyden kuvastamme. Goebblesin päiväkirjoista asti tiedämme, että van der Lubbe yksin sytytti Valtionpäivätalon. Katynin (1940) 4000 puolalaisen upseerin joukkomurhasta pidettiin aikaisemmin syyllisinä natseja. Tänään on todistettu, että Stalin antoi kyseisen käskyn.
Ei ole olemassa historiallista teemaa, josta ei saa yleisesti keskustella - poikkeuksena holokausti!
Miltä se näyttäisi, jos yllämainittuja henkilöitä ja tapahtumia olisi ankarin rangaistuksin kiellettyä tutkia ja niistä keskustella julkisesti? Miten vakavaa voi historiantutkimus olla, jos huolimattomia tai tendenssimäisiä "historiallisia töitä" edellämainitulta ajalta ilman ajatusta otetaan myöhempien sukupolvien historiikkeihin, jotka ainoastaan kopioivat ja siteeraavat edellisiä? Mitä mieltä pitäisi olla historioitsijoista, jotka "kansankasvatussyistä" piilottavat yleisöltä uusia varmoja tietoja, kun tähänastiset paremmin tukevat ideologista konstruktiota, joka ei vastaa totuutta ja josta on tullut yhä huterampi? Väärennetäänkö historiaa poliittisen historiankuvan ylläpitämiseksi?
Kirjan kirjoittaja ei ole oppinut historioitsija. Hän on ainoastaan koonnut olemassa olevaa lähdemateriaalia - erityisesti todistajanlausuntoja - ja näin ollen tullut yksiselitteiseen lopputulokseen.
Irvokkaat todistukset ovat luonnonlakeja ja ihmisten logiikkaa vastaan. Jos uskoo silminnäkijöiden kertomuksiin, niin kyseessä oleva holokausti on ihmeteko, sillä fysiikan, kemian ja tekniikan lait olisivat poissa toiminnasta.
Pitäisikö tämä "ihmeteko" julistaa dogmiksi ja kieltää kaikki kritiikki?
Siinä lakiesityksessä "laista rasismia vastaan", jonka Sveitsin liittoneuvosto on esittänyt parlamentille, on kaikesta kritiikistä holokaustia kohtaan tuomittava sakkoihin tai vankeuteen.
Aiotaanko meidän ajatuksemme sensuroida ja erilailla ajattelevia vainota "virheellisten mielipiteiden" takia? Aiommeko luoda inkvisition jahdataksemme harhaoppisia?
Orwell hymyilee taivaassaan!
Lue hyvin dokumentoitu kirja vetääksesi omat johtopäätöksesi.
Kirjoita kirjailijalle, jos sinulla on huomautuksia tai kysymyksiä. Hän ilahtuu kunnon keskustelun ajatuksesta.


Arthur Karl Vogel


1. Ainoa tabu


Moniarvoisessa yhteiskunnassa ei historian kirjoittaminen ole politiikan apulaisena. Vapaa tutkiminen on turvattu, kuten on myös sananvapaus.
Siksi kuvamme menneisyyden tapahtumista muuttuu koko ajan. Uudet historialliset löydöt pakottavat meitä säännöllisesti tarkistamaan käsityksemme. On myöskin täysin sallittua hyökätä historiallisten vääryyksien kimppuun luonnontieteellisillä keinoilla.
Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun Sveitsissä pidettiin itsestäänselvyytenä, että "linnojen murtumiset", hyökkäykset Habsburgin tyrannilinnoihin, tapahtuivat Rütlin valaliiton jälkeen v. 1291. Nyt kaivaukset ovat osoittaneet, että kyseessä olevat linnat hylättiin ilman taisteluita paljon ennen / jälkeen vuoden 1291. "Linnojen murtuminen" on siis myytti (W. Meyer: 1921. Die Geschinte). Emme ole koskaan kuulleet, että niitä historioitsijoita, jotka johtivat kaivauksia, olisi raahattu tuomioistuimen eteen, koska he olisivat "häpäisseet esi-isämme".
Miljoonat jumalaapelkäävät pyyhinvaeltajat katsoivat hartaasti "Kristuksen käärinliinoja" Torinossa, aina siihen asti kunnes laboratorioteknisin tutkimuksin todistettiin, että liinat ovat peräisin keskiajalta. Tietojemme mukaan paavi ei ole julistanut pannaan niitä tiedemiehiä, jotka saivat tehtäväkseen tutkimuksen suorittamisen.
Yhdessä ainoassa ajanjaksossa ei tutkimusten vapauden perustetta ole olemassa läntisissä demokraattisissa yhteiskunnissa. Se joka kyseenalaistaa perinteisen käsityksen tästä ajanjaksosta, ottaa oikeudellisten sanktioiden ja sosiaalisen poissulkemisen riskin, oman ammatillisen uransa tuhon. Tähän ajanjaksoon ei kuulu kriittinen ajattelu ja vapaa tutkiminen, vaan valtion käskemä dogmi, ja tieteellisten menetelmien käyttäminen on syntiä. On kyse vuosista 1941-1944.

2. Revisionistit
Mainitun vainon ja sosiaalisen poissulkemisen uhreja ovat ne tutkijat, joita kutsutaan "revisionisteiksi". Toisen maailmansodan yhteydessä käytettiin tätä nimitystä laajemmalti historioitsijoista, jotka kiistävät yleisen mielipiteen Saksan ja Japanin yksinomaisesta tai pääsyyllisyydestä tähän sotaan, tiukemmassa merkityksessä heistä, jotka kyseenalaistavat "holokaustin", eli systemaattisen juutalaisten tuhoamisen Hitlerin aikana, kuten myös kaasukammioiden olemassaolon natsien keskitysleireillä.
(Huomautus: saksalaisilla, englantilaisilla ja ranskalaisilla kielialueilla käytettävä sana "holocaust" tulee kreikkalaisesta sanasta, joka tarkoittaa "polttouhria". Se tuli yleiseen käyttöön amerikkalaisen samannimisen TV-draamasarjan jälkeen. "Kaasukammioilla" tarkoitetaan seuraavassa aina sellaisia, jotka olisivat tarkoitettu ihmisten tappamiseen, ei loiseläimienpoistokammioita, joiden olemassaoloa ei kukaan kiellä. - Seuraavassa tekstissä käytetään sanan "revisionismi" tiukempaa tarkoitusta "holokaustirevisionismi".)
Revisionismin perustaja oli ranskalainen Paul Rassinier, sosialisti, vastarintamies ja Buchenwaldin ja Dora-Mittelbaun keskitysleirien vanki. Rassinier kirjoitti vapauduttuaan kirjan Le Mensonge d'Ulysse (Odysseuksen valheet), missä hän kriittisesti tarkastelee entisten keskitysleirivankien kertomuksia. Kirjan nimi viittaa valehtelijaan nimeltä Odysseus, joka niiden kärsimiensä satojen asioiden lisäksi keksi tuhat, ja viittaa ihmisen haluun liioitella.

Jos Rassinier tuli siihen tulokseen kirjassaan Le Mensonge d'Ulysse, että kaasukammiot olivat todennäköisesti olleet olemassa, ei savua ilman tulta periaatteen mukaan, niin tuli hän myöhemmissä tutkimuksissaan yhä vakuuttuneemmaksi, että joko kaasutuksia ei ollut koskaan tapahtunut tai ne olivat olleet yksittäisiä mielipuolisia tekoja. Rassinier kuoli 1967. Hänen seuraajansa, revisionistit, ovat yhä pieni vähemmistö, mutta he voittavat vahvuudessa, ja sitten vuoden 1988 laskevat he riveihinsä David Irvingin, joka ehkä parhaiten tuntee Hitlerin ja Kolmannen valtakunnan.

3. Onko edes mahdollista epäillä holokaustia?
Lähestulkoon kaikki uskovat miljoonamääräiseen juutalaismurhaan Hitlerin alaisuudessa sekä kaasukammioihin. Tuhansia kirjoja ja satojatuhansia lehtiartikkeleita on omistettu holokaustille, sekä myös lukuisia elokuvia. Ja eikä tämäkään vielä riitä: jotkut tekoon syyllistyneet ovat oikeudenkäynneissä tunnustaneet kaasukammioiden olemassaolon! Miten voi epäillä tämänlaisen valtavan todistusaineiston edessä?
Totta tosiaan: tällä tavalla voisi myös todistaa noitien olemassaolon. Vuosisatoja uskoi koko Eurooppa noitien olemassaoloon. Paksut kirjat, oppineiden herrojen kirjoittamia, polttomerkitsivät noitien häpeälliset työt ja toimet. Loppujen lopuksi lukuisat noidat tunnustivat tuomareidensa edessä, että he olivat lentäneet luutiensa kanssa vapunaattona kyöpelinvuorelle, jossa olivat paritelleet itsensä pirun kanssa. Eli noitia on olemassa.
Onko tosiaankin niin, että ihminen on parissa sadassa vuodessa viisastunut? Eivätkö lähes kaikki uskoisi tänä päivänä noitiin, jos olisimme saaneet kuulla kauhukertomuksia noidista varhaisesta lapsuudestamme saakka ja jos media joka ikinen päivä kertoisi heidän inhottavista teoistaan?

4. Kuinka järjestelmän historioitsijat reagoivat revisionismiin
Hän, joka ei ole täysin ymmärtänyt juutalaisten kohtaloa Kolmannessa valtakunnassa ja saksalaisten keskitysleireillä, kuulisi ehkä mielellään väittelyn revisionistin ja eksterministin ("tuhoamiseen uskova", siksi revisionistit kutsuvat heitä, jotka edustavat tuhoamisteoriaa) välillä. Ikävä kyllä sellaista mahdollisuutta ei ole, koska eksterministit eivät ole halukkaita osallistumaan sellaiseen väittelyyn. Samalla kun revisionistit omistavat suurimman osan ajastaan vastapuolen kirjojen lukemiseen ja koettelevat heidän väitteitään, tyytyvät oikeauskoiset historioitsijat lauseenparsiin ja herjauksien tykkituleen. Tässä on muutama näyte heidän vakio- "argumenteistaan":
- "Holokausti on todistettu tosiasia." Oli vuosituhansien ajan todistettu tosiasia, että aurinko pyörii maapallon ympärillä.
- "Se, joka epäilee kaasukammioita, pilkkaa ruskean diktatuurin uhreja." Osoitammeko todella niille 32 000 ihmiselle, jotka kuolivat Dachaun keskitysleirillä, suurempaa kunnioitusta, jos väitämme heitä olleen 238 000, niin kuin tehtiin ensimmäisinä vuosina sodan jälkeen?
- "Revisionistit ovat antisemiittejä ja natseja." Oliko sosialisti ja keskitysleirivanki Rassinier natsi? Se pitää kyllä paikkansa, että revisionistien joukossa on niitä, jotka tunnustavat itsensä kansallissosialisteiksi. Mutta kaksi plus kaksi on neljä, myöskin jos kansallissosialisti sen sanoo.
- "Revisionistit ovat niitä ihmisiä, jotka sanovat maapallon olevan litteä. Heidän kanssaan kaikki keskusteleminen on mahdotonta." On todellakin olemassa ihmisiä, jotka väittävät maapallon olevan litteä. Mutta omituista kyllä, kukaan ei järkyty heistä. Kukaan ei ota heitä tosissaan; heitä pidetään vaarattomina kaistapäinä. Revisionisteja taas ei pidetä vaarattomina kaistapäinä, vaan heidät otetaan kuolemanvakavasti. Miksi muuten heitä vastaan säädettäisiin erikoislakeja?

5. Vainoamista keskustelun sijaan
Ranskassa säädettiin vuonna 1990 "Gayssot-laki", joka määrää yhden vuoden vankeusrangaistuksen niille, jotka ilmaisevat epäilyksensä juutalaisten tuhoamisesta. Vastaava laki otettiin käyttöön vuonna 1992 Itävallassa ja se määrää jopa 10 kuukauden vankeusrangaistuksen niille, jotka kieltävät holokaustin. Muissa maissa vallassa olevat käyttävät kuminauhapykäliä kuten "kiihottaminen kansanryhmää vastaan" tai "herjaus kuolleita kohtaan". Samanlaisen kuminauhapykälän liittoneuvosto tahtoo saada läpi Sveitsissä.
Revisionistiset kirjat ja lehdet ovat kiellettyjä useissa maissa. Saksalainen valtiotieteilijä Udo Walendy, Historische Tatsachen -lehden julkaisija, taistelee alituisesti sensuuria vastaan, jota ei liittotasavallan mukaan ole olemassa. Tuomari Wilhelm Stäglichilta, Der Auschwitz-Mythos -kirjan kirjoittajalta, vähennettiin eläkettä ja riistettiin tohtorinarvo. Siinä viranomaiset tukeutuivat lakiin akateemisten titteleiden riistämisestä vuodelta 1939, lakiin, jonka Hitler henkilökohtaisesti oli allekirjoittanut, joka vaikuttaa lähes symboliselta. Robert Faurissonia, joka amerikkalaisen Arthur Butzin rinnalla on yksi johtavista revisionistisista ajattelijoista, on vuodesta 1979 jatkuvasti vainottu. Häneltä riistettiin ranskalaisen kirjallisuuden ja tekstikritiikin professorin virka Lyonin yliopistossa sillä verukkeella, ettei yliopisto pystynyt takamaan hänen turvallisuuttaan. Media mustamaalaa häntä jatkuvasti ja kieltäytyy julkaisemasta hänen vastauksiaan. Tuomioistuimet tuomitsevat hänelle suuria sakkoja, joiden tarkoituksena on raunioittaa hänen taloutensa. Hänen perheensä elää pelossa.

Professori Robert Faurisson
Vuonna 1989 näyttivät "antifasistit" minkälaisia iskuvoimaisia argumentteja heillä on käytettävissään. Kolme isokokoista miestä "Fils de la mémoire juive" -ryhmästä hyökkäsi Faurissonin kimppuun erään hänen kävelynsä aikana ja pahoinpitelivät hänet lähes kuoliaaksi. Hän selvisi kuitenkin hengissä - vastakohtana ranskalaiselle historianopettajalle François Dupratlle, joka räjäytettiin ilmaan autopommin avulla.
Vainot, fyysinen terrori ja murhat keskustelun sijaan, valtiollinen kielto jokaista avointa keskustelua kohtaan - tämän täytyy herättää meidän epäilyksemme. Miksi "vapaan maailman" järjestelmä puolustaa kaasukammioita tämänlaisella eläimellisellä raivolla? Kuuluvatko ne ihmiskunnan kulttuuriperintöön kuten pyramidit ja Pietarin-kirkko? Olisiko maailma vähemmän ihana, jos Auschwitzissa ei olisi ollut kaasukammioita, jossa miljoona juutalaista miestä, naista ja lasta tapettiin syaanivedyllä niin kuin loiset? Mikä sellainen historiallinen totuus on, jota täytyy puolustella rikoslaeilla?

Faurisson juutalaisten
hyökkäyksen jälkeen

6. Miksi tuhoamiseen uskovat pelkäävät keskustelua
Syy siihen, miksi väittelyitä ei järjestetä, on helpoin ajateltavissa oleva. Vuodesta 1979 asti, kun saksalainen "holokausti-asiantuntija" Wolfgang Scheffler ryhtyi keskusteluun Faurissonin kanssa sveitsiläisessä TV-ohjelmassa ja sai siinä pahasti takkiinsa, varoo jokainen johtava eksterministi tyrimästä samalla lailla. Järjestelmän historioitsijat ovat tarkalleen tietoisia siitä, ettei heillä samassa tilanteessa olisi mahdollisuuden häivääkään. Se väite, johon lähes kaikki uskovat loppumattoman aivopesun takia, nimittäin, että saksalaiset Kolmannessa valtakunnassa olisivat kaasuttaneet miljoonittain juutalaisia, ilmenee lähemmässä tarkastelussa olevan sen verran aivojalamaannuttava hölmöys, että sitä on mahdotonta puolustella asiaan perehtyneelle vastustajalle.
Tulee ihmeteltyä, miksi valhetta ylläpidetään ja miksei lähes kukaan saa tietää mitään revisionisteista ja heidän argumenteistaan. Syy on seuraava: revisionistien havaintojen levitys tukahdutetaan kaikista täydellisimmällä sensuurilla mitä koskaan on ollut historiassa, sensuurilla, jota harvat edes tietävät olevan olemassa. Ketkä hyötyvät tästä sensuurista, keille se on elintärkeää, kuinka sitä harjoitetaan, miksi meidän tabuvapaassa yhteiskunnassamme on yksi iso tabu, nimittäin holokausti, miksi meillä nykyisessä yhteiskunnassa on lupa epäillä kaikkia ja kaikkea, jopa Isä Jumalaa, hänen poikaansa Jeesusta Kristusta ja Pyhää Henkeä, muttemme saa epäillä kaasukammioita Auschwitzissa ja Treblinkassa - kaikkia näitä kysymyksiä tulemme myöhemmin tarkastelemaan lähemmin.

7. Kieltävätkö revisionistit juutalaisvainot Hitlerin aikana?
Eivät millään tavalla. Vuodesta 1933 sorrettiin ja vainottiin juutalaisia yhä kasvavassa määrin. Heitä ajettiin maanpakoon. Ne, jotka elivät saksan valtakunnan alueella vuonna 1941 ja sen jälkeen, lähetettiin suurissa määrin työleireille, ahdettiin gettoihin ja karkotettiin Venäjälle, jolloin he menettivät omaisuutensa. Idän sotaretken aikana saksalaiset joukot ampuivat, nimittäin "Einsatzgruppenit", monia juutalaisia (on mahdotonta antaa tarkkaa lukua, luulisi luvun liikkuneen kymmenissä tuhansissa).
Nämä vainot ovat historiallisesti todistettuja tosiasioita. Nämä taas eivät ole tosiasioita, vaan propagandavalheita:
a) Että oli olemassa suunnitelma fyysisesti joukkotuhota juutalaiset.
b) Että lukuisissa keskitysleireissä oli kaasukammioita ihmisten tappamiseen.
c) Että Hitlerin vallan alla tapettiin 5-6 miljoonaa juutalaista.
Sitä, kuinka monta juutalaista menehtyi sodan ja vainon takia, on nykyaikana mahdotonta arvioida tarkalleen, kun tutkiminen ei ole vapaata ja kun kenelläkään riippumattomalla historioitsijalla ei ole pääsyä saksalaisten, puolalaisten, venäläisten ja israelilaisten arkistoihin. Näin ollen joudutaan turvautumaan arvioihin. Rassinier arvioi Hitlerin valtapiirin sisäpuolella sodan tai vainojen takia menehtyineiden juutalaisten määrästä, että sen pitänee olla nousseen noin miljoonaan. Muut revisionistit, niin kuin Walter Sanning, joka uraauurtavassa tutkielmassaan The Dissolution of the Eastern European Jewry tukeutuu lähes kokonaan liittoutuneiden ja juutalaisten lähteisiin, pitää lähtökohtanaan paljon matalampia lukuja. Useita satoja tuhansia, mahdollisesti jopa miljoona juutalaista kuoli getoissa ja leireissä pääasiallisesti epidemioihin ja uupumukseen ja joutui sotatoimien ja sotarikosten uhreiksi, kuten Varsovan geton tuhoaminen ja Einsatzgruppenien joukkoteurastukset tai tapettiin pogromeissa. Kaikki tämä on riittävän ikävää, eikä ole pienintäkään moraalisesti puolusteltavaa pohjaa poliittisen propagandan syin kasvattaa uhrien määrää kuudesta kaksitoistakertaiseksi ja tämän lisäksi keksiä vielä kaasukammioita.

8. Mitä natsit tarkoittivat "juutalaiskysymyksen lopullisella ratkaisulla"?
Kun Hitler nousi valtaan 1933, tiesi jokainen, että hurjaluontoinen antisemiitti oli nyt valtion peräsimessä. Suurin osa Hitlerin kirjasta Mein Kampf koostuu vihamielisistä purkauksista juutalaisia kohtaan, ja kansallissosialistisen puolueohjelman mukaan yksikään juutalainen ei voinut olla Saksan kansalainen.
Niiden erinäisten vainojen, joita kohdistettiin juutalaisiin vuodesta 1933 lähtien, tarkoituksena oli ajaa heidät maanpakoon. Edistääkseen juutalaisten poistumista työskentelivät kansallissosialistit tiiviisti sionististen piirien kanssa, jotka olivat kiinnostuneita saada niin paljon juutalaisia kuin mahdollista asettumaan Palestiinaan (tästä yhteistyöstä, josta tänä päivänä vaietaan visusti, kirjoittaa Heinz Höhne teoksessaan SS:stä, Der Orden unter dem Totenkopfissa ).
Ennen kuin Hitler oli säätänyt yhtäkään juutalaisille vihamielistä lakia, aloittivat juutalaisjärjestöt USA:ssa, Englannissa sekä muissa maissa valtavan boikottikampanjan, joka aiheutti Saksalle valtavat taloudelliset tappiot. Kun natsit eivät päässeet näiden tekijöiden kimppuun, suuntasivat he vihansa Saksan juutalaisiin. Sionistien tarkoituksena oli provosoida Hitleriä ottamaan käyttöön yhä ankarampia ja ankarampia juutalaisvastaisia painostuskeinoja ajaakseen Saksan juutalaiset muuttamaan Palestiinaan.
Vuoteen 1941 mennessä, jolloin kaikki maastamuutto kiellettiin (kieltoa ei pantu täytäntöön johdonmukaisesti), oli kaksi kolmasosaa Saksan juutalaisista lähtenyt maanpakoon, ja he jotka olivat jääneet, koostuivat täysin vanhemmista ihmisistä. Myöskin suurin osa itävaltalaisista juutalaisista olivat muuttaneet maasta sen jälkeen kun maa liitettiin Saksaan, kuten myös huomattava osa tsekkiläisistä juutalaisista Tsekkoslovakian hajoamisen jälkeen 1939.
Toisen maailmansodan puhjettua puuttui mahdollisuus toteuttaa Madagaskar-suunnitelma, joka koski juutalaisvaltion perustamista Madagaskariin. Mutta Pétain ei tahtonut luopua saaresta, ja britit hallitsivat meriteitä. Siksi kallistuttiin luomaan juutalainen asutusalue Itä-Eurooppaan.
Vuonna 1941 aloitettiin joukkokarkoitukset. Satojatuhansia juutalaisia lähetettiin työleireille tai Venäjälle (väliasemana toimi Puola). Tällä politiikalla oli seuraavat syyt:
- Koska lähes kaikki sotimiseen kelvolliset miehet olivat rintamalla, oli saksalaisilla pakottava työvoimapula.
- Juutalaisia, jotka runsaslukuisina olivat liittoutuneiden puolella, pidettiin turvallisuusriskinä.
- Sota antoi natseille suotuisan tilaisuuden suorittaa "juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu".
Se, että natsit eivät tarkoittaneet tällä "lopullisella ratkaisulla" juutalaisten fyysistä tuhoamista, vaan heidän asuttamistaan itään, ilmenee selvästi heidän dokumenteistaan. Näin Göring kirjoitti 31. heinäkuuta 1941 Heydrichille:
"Lisäyksenä siihen tehtävään jonka Te olette jo saaneet, ohjesääntöineen 24. tammikuuta 1939, ratkaista juutalaiskysymys, jolle olosuhteet ovat niin suotuisat kuin mahdollista, poisvaelluksen tai evakuoinnin muodossa, annan Teille tehtäväksi hoitaa kaikki vaadittavat valmistelut organisatorisesti, asiallisesti ja materiallisesti huomioiden kaikenkattavan ratkaisun juutalaisongelmaan saksalaisen vaikutusvallan alueella Euroopassa... Annan Teille edelleen tehtäväksi pikimmiten toimittaa minulle kokonaiskuva organisatorisista, asiallisista ja materiallisista etukäteistoimista, joita tarvitaan juutalaiskysymyksen lopullisessa ratkaisemisessa." (Siteeraus: Raul Hilberg, Die Verichtung der europäischen Juden. Fischer Taschenbuch Verlag, 1990, s 420.)
Wannsee-konferenssissa Berliinissä 20. tammikuuta 1942, jossa legendan mukaan päätettiin tuhota juutalaiset, puhuttiin todellisuudessa heidän siirtämisestään, joka yksiselitteisesti selviää kokouspöytäkirjasta (muutamat revisionistit, kuten Stäglich ja Walendy, epäilevät dokumentin aitoutta). Ja 21. elokuuta kirjoitti yksi konferenssiin osallistunut, Martin Luther ulkoministeriöstä, eräässä muistiinpanossa:
"Periaate saksalaisessa juutalaispolitiikassa vallanvaihdon jälkeen perustui kaikin keinoin juutalaisten poismuuton suosimiseen... Tämänhetkinen sota antaa Saksalle mahdollisuuden ja jopa velvollisuuden ratkaista Euroopan juutalaiskysymys... Perusteellisesti... Führeriltä tulleen mainitun ohjeen pohjalta aloitettiin juutalaisten evakuointi Saksasta. Oli helppoa ottaa myöskin niiden maiden juutalaiset kansalaiset, jotka olivat ryhtyneet toimenpiteisiin juutalaisia vastaan... Juutalaisten lukumäärä, jotka tällä tavalla ajettiin itään päin, ei ollut riittävä siellä olevan työvoimapulan paikkaamiseen." (Nürnberg-asiakirja NG-2586)
Oikeaoppiset historioitsijat käyttävät sitä naurettavaa selitystä, että sanat kuten "evakuointi", "maastamuutto" ja "poisvaellus" ovat ainoastaan peitesanoja "kaasutukselle". Todellisuudessa juutalaisia lähetettiin Venäjälle, luultavimmin yli miljoona, aivan kuten saksalainen asiakirja kertoo. Juutalaistuhon ja kaasukammioiden dokumentoinnin puuttuessa ovat ekstermistit pakotettuja tulkitsemaan sellaista, jota niissä ei lue.

Hermann Göring oli vuonna 1941
valtakunnanmarsalkka, Luftwaffen
komentaja ja kansallisen puolustuksen
ministerineuvoston puheenjohtaja

 

SS-Obergruppenführer Reinhard
Heydrich oli vuonna 1941 Valtakunnan
turvallisuusviraston (RSHA) johtaja

9. Keskitysleirit
Niukasti kaksi kuukautta Hitlerin valtaannousun jälkeen perustettiin ensimmäinen keskitysleiri Dachauhun; toiset seurasivat. Ennen sotaa leireillä ei ollut minkäänlaista taloudellista vaikutusta. Ne olivat olemassa eristääkseen ihmisiä, jotka kansallissosialistinen hallitus katsoi vaarallisiksi valtiolle. Erilaisiin vanki-kategorioihin kuului poliittiset ("punaiset"), rikolliset ("vihreät"), lisäksi epäsosiaaliset taikka "mustat" (kerjäläiset, kulkurit, prostituoidut jne.), "raamatuntutkijat" (toisin sanoen lahkonjäsenet, jotka kieltäytyivät asepalveluksesta) ja homoseksuaalit. Vuoteen 1938 asti lähetettiin juutalaisia keskitysleireille ainoastaan jos he kuuluivat johonkin edellä mainituista ryhmistä. Marraskuussa 1938, Pariisissa tapahtuneen saksalaisen diplomaatin murhan ja pahamaineisen "kristalliyön" jälkeen, lähetettiin joukoittain juutalaisia keskitysleireille pelkästään siitä syystä, että he olivat juutalaisia. Niistä lähes 30 000:sta, jotka silloin vangittiin, lähes kaikki vapautettiin piakkoin.
Leirivankien kokonaismäärä vaihteli ennen sotaa muutamasta tuhannesta muutamaan kymmeneen tuhanteen (rikolliset mukaan lukien!).
Sodan puhjettua kasvoi joka puolella saksalaisten hallinnassa olevilla alueilla keskitysleirejä kuin sieniä sateella, Stutthof/Natzweilerista Elsassissa aina Majdanekiin miehitetyssä Puolassa. Loppujen lopuksi niitä oli 14 isompaa ja muutama pienempi keskitysleiri. Lisäksi oli noin 500 niinsanottua työleiriä, joissa jokaisessa muutamasta sadasta aina tuhanteen vankia. Nämä "työleirit" oli yhdistetty teollisuusyrityksiin, ja pakkotyöntekijät toimitettiin näihin keskitysleireistä. Ne vangit, jotka kuolivat "työleireillä", esiintyvät sen keskitysleirin tilastoissa, jonka alaisuudessa "työleiri" toimi.
Leireillä oli tärkeä osa sotateollisuudessa. Auschwitzissa, suurimmassa keskitysleirissä, tehtiin kokeiluja muun muassa synteettisen kumin valmistuksessa, raaka-aineen, jota tarvittiin autonrenkaiden valmistukseen ja tästä syystä se oli välttämätöntä sodassa. Dora-Mittelbaun keskitysleirissä, joka oli erityisen pelätty epäinhimillisen rankoista työehdoista, rakennettiin raketteja, joiden Hitler toivoi vielä 1944 kääntävän sotaonnen.

IG Farbenin Auschwitzin yhteydessä
ollutta Monowitzin teollisuusaluetta
Vankien pahoinpitely ei ollut valtion politiikkaa, sillä hallintoa kiinnosti vain se, että työvoima oli mahdollisimman tervettä ja vahvaa. Jokainen ohjesääntö on saman arvoinen kuin ne ihmiset, joiden tehtävänä on se täyttää, ja ne eivät todellakaan olleet yhteiskunnan eliittiä, jotka ilmoittautuivat virkaan keskitysleireissä. Useissa leireissä pahimpien julmuuksien tekijöinä ei ollut SS vaan rikolliset, jotka terrorisoivat poliittisia vankeja taiteen kaikilla säännöillä. Itävaltalainen Mauthausen oli ennätyksellinen epäinhimillisyydessä.
SS-johtajiin jotka olivat tehneet väärin, puututtiin ankarasti. Karl Koch, Buchenwaldin komentaja, teloitettiin korruption ja murhan takia. Hermann Florstedt, pahamaineinen Majdanekin komentaja, hirtettiin vankien edessä.
1. heinäkuuta 1942 - 30. heinäkuuta 1942 kuoli 110 812 keskitysleirivankia, kuten ilmenee Waffen-SS -kenraalin Oswald Pohlin tilastoista, jotka hän kokosi Himmlerille. Se, että leirit eivät tyhjentyneet, johtui siitä, että "lähtevät" alati korvattiin "tulevilla". Elokuussa 1943 nousi keskitysleirivankien kokonaismäärä 244 000:een, vuotta myöhemmin 524 000:een (välittämättä kauttakuljetusleireistä).
Suurimmassa osassa kuolemantapauksista kyse oli epidemioista. Pilkkukuume, lavantaudin muunnelma, joka leviää täiden kautta, oli erityisen pelätty. Näiden torjumiseen käytettiin muun muassa hyönteismyrkkyä nimeltä Zyklon-B, jonka satujenkertojat ovat myöhemmin valehdelleet ihmistentuhoamisaineeksi.
Lukuunottamatta kaoottisia viimeisiä sotakuukausia, oli pahin aika leireissä kesällä ja syksyllä 1942. Näinä kuukausina kuoli Auschwitzissa välillä yli 300 ihmistä päivässä pilkkukuumeeseen. Rutto vaati uhreja myös SS-miehistöstä. Auschwitz-kompleksissa useimmat kuolemantapaukset sattuivat Birkenaussa, joka sijaitsi kolme kilometriä länteen kantaleiristä, ja jonka tehtäväksi oli muotoutunut sairasleirinä toimiminen. Birkenausssa kuoli joinain ajanjaksoina enemmän ihmisiä kuin kaikissa muissa leireissä yhteensä. Tästä "kuolemanleiri" -Birkenausta, jossa todennäköisesti 60 000 - 80 000 vankia menehtyi, enimmäkseen sairauksiin (esiintyi myös teloituksia ja murhia!), tuli myöhemmin legendassa "holokausti-leiri", jossa "historioitsijoiden" mukaan murhattiin miljoonasta neljään miljoonaan ihmistä. Jotta tartuntatautiuhrien ruumiit voitiin polttaa, oli pakko rakentaa krematorioita, ja ruumiiden varastointiin ennen ruumiinpolttoa myöskin ruumishalleja ja ruumiskellareita, jotka legenda myöhemmin muutti "kaasukammioiksi". Myöskin suihkuhuoneista tuli, ainakin osittain, "kaasukammioita". Ja työkykyisten erottelemisesta työkyvyttömistä tuli "lajittelu kaasukammioihin". Näin syntyi kaikkein kohtalokkain valhe meidän vuosisadallamme, Auschwitz-valhe.
Absoluuttinen katastrofi tapahtui sodan kauheina viimeisinä kuukausina. Kun britit ja amerikkalaiset vuonna 1945 vapauttivat leirin toisensa jälkeen, löysivät he tuhansia hautaamattomia ruumiita sekä kymmeniä tuhansia nälkiintyneitä puolikuolleita vankeja. Valokuvat tästä menivät maailman ympäri todisteina joukkomurhasta ilman vastinetta. Todellisuudessa ei joukkokuolemalla ollut mitään tekemistä tarkoituksellisen tuhoamispolitiikan kanssa. Tämä ilmenee helposti yksittäisten leirien kuolinluvuilla. Tässä ovat Dachaun luvut (lähde: Paul Berben, Dachau 1933-1945, The Official History, The Norfolk Press, 1975):
1940: 151 kuollutta
1941: 576 kuollutta
1942: 470 kuollutta
1943: 100 kuollutta
1944: 794 kuollutta
1945: 5 384 kuollutta
Niinä neljänä viimeisenä kuukautena leirin olemassaolon aikana kuoli enemmän kuin kaikkien aiempien sotavuosien aikana yhteensä! Vielä amerikkalaisten vapautuksen jälkeen kuoli noin 2 000 vankia nääntymiseen. 1 588 ihmistä kuoli toukokuun 17 ensimmäisen päivän aikana.

Amerikkalainen sotilas Dachaussa, taustalla pilkkukuumeeseen kuolleita

Dachaun pilkkukuume-epidemian uhreja 1945

Kuva pilkkukuumeeseen kuolleista, joka otettiin brittien vallattua Bergen-Belsenin keskitysleirin,
ja joka julkaistiin monissa lehdissä (kuten Quickissä 1979) kuvana, joka esittää "Auschwitzin
uhreja". Lähde: Ernst Gauss: Dissecting the Holocaust
Hirvittävän joukkokuoleman syyt olivat seuraavat:
1) Sen sijaan, että yksinkertaisesti luovutettaisiin vangit itäisissä leireissä eteneville venäläisille joukoille, evakuoivat natsit heidät länteen. Koska rautatiet olivat suurimmaksi osaksi rikkipommitettuja, olivat kymmenet tuhannet pakotettuja viikkojen pituisiin vaelluksiin lumessa ja jäässä Saksan sisimpiin osiin, eikä suurin osa näistä koskaan nähnyt sodan loppua. Ja niistä leireistä, jotka ottivat vastaan ne, jotka olivat selvinneet hengissä evakuoinnista, puuttui parakkeja, käymälöitä, ruokaa, lääkkeitä, lyhyesti sanottuna kaikkea. Tämän mielettömän evakuointipolitiikan perustana taisi olla se, ettei tahdottu yhdenkään työkykyisen tai potentiaalisen sotilaan päätyvän venäläisten käsiin. Sairaat, esim. Auschwitzissa, saivat jäädä vapautettaviksi punaisen armeijan toimesta.
2) Syksyllä 1944 virtasi miljoonia pakolaisia Neuvostoliiton valloittamilta saksalaisilta alueilta länteen päin. Samaan aikaan pistivät brittiläiset ja amerikkalaiset terroripommittajat kaupungin kaupungin jälkeen raunioiksi ja tuhosivat infrastruktuurin. Näissä olosuhteissa kuoli myös vapaudessa lukemattomia ihmisiä uupumukseen ja epidemioihin.
Chuck Yeager, joka rikkoi ensimmäisenä lentäjänä äänivallin, kirjoitti omaelämänkerrassaan (Yeager: An Autobiography, Bantam Books, New York 1985, s. 79-80) että hänen eskaaderillaan oli tehtävänään 50m? suuruisella alueella ampua kaikkea mikä liikkui: "Saksa ei helposti antanut jakaa itseään siviileihin ja sotilaisiin. Maanviljelijä perunapellollaan ravitsi saksalaisia joukkoja." Liittoutuneet aiheuttivat siis tarkoituksellisesti nälänhädän terroripommituksilla ja syyttivät sitten kukistettuja siitä, etteivät nämä pystyneet ruokkimaan leirivankeja tarpeeksi!
Huolimatta tästä kaikesta vapauttajat löysivät leireistä kuten Bergen-Belsen, Buchenwald ja Dachau ruumiskasojen ja vaeltavien luurankojen lisäksi myös kymmeniätuhansia suhteellisen terveitä ja hyvin ravittuja vankeja, joista viisaasti ei lähes koskaan ole näytetty valokuvia.
Epidemioiden aiheuttamaan joukkokuolemaan natsien keskitysleireillä löytyy historiasta samanlaisia tapauksia, esim. Amerikan sisällissodasta. Unionipuolen vankileireillä Camp Douglasissa ja Rock Islandissa nousi kuukausittainen kuolleitten luku 2 - 4%, sekä etelämpänä, Anderssonvillessa, menehtyi 13 000 52 000:sta vangitusta unionisotilaasta. Buurisodan aikana britit internoivat noin 120 000 siviiliasukasta samoin kuin kymmeniä tuhansia mustia afrikkalaisia; näistä kaikista kuoli noin joka seitsemäs. Ei vankeja Amerikan sisällissodassa eikä buurinsodassa tarkoituksella tuhottu; lähes kaikki kuolivat epidemioihin, joita ei onnistuttu nujertamaan. Kuolleiden määriä voidaan alusta loppuun verrata Dachauhun (84% eloonjääneitä, 16% kuolleita) ja Buchenwaldiin (86% eloonjääneitä, 14% kuolleita).
Rekisteröintivirasto Arolsen (Saksan Liittotasavalta) rekisteröi nämä dokumentoidut kuolemantapaukset keskitysleireissä. Tässä ovat ne määrät, jotka olivat voimassa vuoden 1990 lopussa:
Mauthausen 78 851 kuollutta
Auschwitz 57 353 kuollutta
Buchenwald 20 686 kuollutta
Dachau 18 455 kuollutta
Flossenbürg 18 334 kuollutta
Stutthof 12 628 kuollutta
Gross-Rosen 10 950 kuollutta
Majdanek 8 826 kuollutta
Dora-Mittelbau 7 467 kuollutta
Bergen-Belsen 6 853 kuollutta
Neuengamme 5 780 kuollutta
Sachsenhausen- 5 013 kuollutta
Oranienburg Natzweiler/Stutthof 4 431 kuollutta
Ravensbrück 3 640 kuollutta
Arolsenin tilastoissa esiintyy myös, 29 339 kuolleella, Theresienstadt, joka ei kuitenkaan ollut mikään varsinainen keskitysleiri, vaan getto pääasiassa vanhoille ja etuoikeutetuille juutalaisille.
Koskien Dachauta ja Buchenwaldia, sikäli kuin tiedämme, eivät numerot ole kiistanalaisia (32 000 ja 33 000). Vuonna 1990 venäläiset luovuttivat Auschwitzin kuolleidenkirjat, joita oltiin siihen asti pidetty lukkojen takana, Kansainvälisen Punaisen Ristin saataville. Ne kattavat, muutamalla aukolla, ajan elokuusta 1941 joulukuuhun 1943 ja sisältävät 66 000 nimeä. Sanotaan, ettei tiedetä missä loput kuolleidenkirjat ovat. Auschwitz-uhrien lukumäärä, kun lavantautiepidemioiden takia kuolleisuus oli korkeimmillaan 1942 ja 1943, näin ollen noussee 100 000 kieppeille. Siitä vedämme seuraavat johtopäätökset:
1) Todennäköisesti kuoli 500 000 - 700 000 ihmistä natsien keskitysleireillä vuosina 1933 - 1945.
2) Alle puolet näistä oli juutalaisia, koska useissa leireissä nämä olivat ainoastaan pieni vähemmistö (Auschwitzissa juutalaisten määrä kohosi loppua kohti lähes 80 prosenttiin):
3) Mitä suurimalla todennäköisyydellä juutalaisia kuoli enemmän leirien ulkopuolella kuin sisäpuolella


10. Ihmisteurastukset itärintamalla
22. kesäkuuta 1941 marssi Wehrmacht Neuvostoliittoon ja aikaansai näin noin 14 vuorokautta kestävän hyökkäyksen (sen, että kyseessä oli ennaltaehkäisevä sota, todistaa venäläinen Viktor Suvorov tutkielmassaan Der Eisbrecher. Hitler in Stalins Kalkül).
Sotaa käytiin alusta alkaen ennenkuulumattoman julmasti. Saksalaisten linjan takana neuvostovalta aloitti partisaanisodan (ristiriidassa kansainvälisen oikeuden sääntöjen kanssa), ja tähän saksalaiset reagoivat aivan samoin kun ranskalaiset myöhemmin Algeriassa, amerikkalaiset Vietnamissa ja venäläiset Afganistanissa, nimittäin häikäilemättömällä julmuudella viattomia kohtaan. Sen, joka tahtoo pidättäytyä vastaavanlaisista sotarikoksista, täytyy pidättäytyä sodasta.
Komissaarit, eli kommunistiset poliittiset upseerit, eliminoitiin usein välittömästi vangitsemisen jälkeen. Partisaanit ammuttiin tai hirtettiin myös viivytyksettä. Loppujen lopuksi olivat myös panttivankien teloitukset yleisiä kostotoimia saksalaisiin kohdistuneista hyökkäyksistä. Komissaarit olivat yleensä juutalaisia. Juutalaiset olivat myös vahvasti edustettuina partisaaniliikkeessä, jota neuvostolähteet korostavat. Ja ne upseerit, jotka saivat tehtäväkseen teloittaa panttivangit, olisivat mieluummin valinneet juutalaisia kuin ei-juutalaisia teloituskomppanioihin.
Epäröimättä ammuttiin myös paljon juutalaisia, jotka eivät olleet komissaareja, partisaaneja tai panttivankeja, "varmuuden vuoksi", koska heitä voitiin suoralta kädeltä "epäillä bolshevismista". Tässä sissitorjunnan ja rotumurhan rajasta tulee sumea.
"Einsatzraporttien" mukaan Einsatzgruppenit olivat pelkästään sodan ensimmäisten vuosien aikana eliminoineet kaksi miljoonaa neuvostojuutalaista. Tässä on ilmiselvästi kyse törkeästä väärennöksestä (ei edes Raul Hilberg, "Holokausti-asiantuntija numero yksi", ota niitä tosissaan), silti tosiasiat ovat riittävän synkkiä: kymmeniä tuhansia juutalaisia, mukana naisia ja lapsia, murhattiin, kuten suuri määrä ei-juutalaisia.

11. Miksi voittajavallat keksivät holokaustin ja kaasukammiot saksalaisten todellisten ilkitekojen lisäksi?
Koska liittoutuneilla oli ollut niin paljon ongelmia saksalaisten kanssa, tahtoivat he vuosikymmeniksi eteenpäin pitää Saksan kansainvälisesti eristettynä ja Saksan kansan sen verran demoralisoituna, ettei se pitkiin aikoihin uskaltaisi ajaa itsenäistä politiikkaa. Ne rikokset, jotka saksalaiset tosiasiassa tekivät, eivät riittäneet, koska voitetut voisivat heittää uhmaavan "Tu quoque" - "Sinä myös" - voittajille. Juutalaisten karkoittamiseen 1933-1944 he voisivat ottaa esille verrattavasti paljon suuremmalla raakuudella tehdyn ost- ja sudeettisaksalaisten karkotuksen vuodesta 1944 alkaen; Saksalaisten keskitysleirejä koskien voisivat he ottaa esille neuvostoliiton Gulag-saariston, jossa huomattavasti enemmän ihmisiä menehtyi; vastauksena Varsovan barbaariseen, sotilaallisesti merkityksettömään, tahalliseen tuhoamiseen, ei yhtään sen vähempää barbaarisen, sotilaallisesti merkityksettömän Dresdenin tahallisen tuhoamisen.
Siksi voittajavallat keksivät rikoksen, joka oli ainutlaatuinen ihmiskunnan historiassa: Holokausti, järjestelmällinen kokonaisen kansan hävittäminen kaasukammioissa, sylilapsista satavuotiaisiin isoäiteihin.

12. Holokaustin virallinen kuva
Ortodoksisen historiankirjoituksen mukaan juutalaisten joukkomurhat alkoivat jo vuonna 1941, kuitenkin eurooppalaisten juutalaisten tuho vahvistettiin Wannsee-konferenssissa 1942. Viidestä kuuteen miljoonaa juutalaista olisi tapettu Hitlerin aikana. Uhrien vähemmistö olisi kuollut getoissa ja leireillä nälkään ja sairauksiin, ja enemmistö murhattu: Neuvostoliitossa joukkoteloituksissa ja autoissa, joihin johdettiin pakokaasuja, kuudessa "tuhoamisleirissä" kaasulla.
Järjestelmän historioitsijoiden mukaan nämä kuusi kuolemanleiriä sijaitsivat Puolan alueella, yksi entisellä puolan alueella, johon Saksa hyökkäsi 1939. Kyseessä olevat leirit: Auschwitz, Majdanek, Belzec, Sobibor, Treblinka ja Chelmno. Chelmnossa joukkomurhat olisi suoritettu kaasuautoissa, viidessä muussa kuolemantehtaassa pysyvissä kaasukammioissa.
Auschwitzissa ja Majdanekissa kyseessä olisi ollut "sekaleiri", sekä työ- että kuolemanleiri, jossa työkykyiset juutalaiset pistettiin orjatyöhön ja ne jotka eivät olleet työkykyisiä, kaasutettiin erittelyn jälkeen. Sen sijaan loput neljä leiriä olisivat olleet pelkkiä kuolemankeskuksia. Ainoat juutalaiset, jotka saivat siellä olla hengissä lyhyen aikaa, olivat "työjuutalaisia", joita tarvittiin avustustehtäviin. Turvallisuussyistä nämäkin "työjuutalaiset" olisi tasaisin välein kaasutettu, ja korvattu uusilla. Näin ollen olisi vain yksi 600 000 juutalaisesta, jotka lähetettiin Belzeciin, selvinnyt hengissä. (Kogon/Rückerl/Langbein: Nationalsozialistische Massentötungen durch Giftgas, Fischer Taschenbuch Verlag 1989, s. 183). Eroa "tavallisten keskitysleirien" ja "tuhoamisleirien" välillä alettiin tekemään vasta vuoden 1960 kieppeillä. Sitä ennen pidettiin itsestäänselvyytenä, että lähes jokaisessa keskitysleirissä oli ollut kaasukammio, eli kyseessä olisi ollut isompi tai pienempi tuhoamisleiri. Dachaussa oli monta vuotta muistotaulu, joka muistutti niistä 238 000 kuolleesta, ja se joka viisikymmentäluvulla ilmaisi epäilyksensä Dachaun kaasukammion olemassaolosta oli vaarassa joutua vankilaan. Mitä Dachauhun tulee, on jo pidemmän aikaa vallinnut revisionistinen käsitys: kuolleiden lukumäärä ei ollut 238 000 vaan 32 000, eikä yhtään Dachau-vankia kaasutettu. Auschwitzia koskien eivät revisionistit tahdo sen enempää kuin mikä on yleisesti hyväksytty Dachaun ollessa kyseessä: pienentää kuolonuhrien määrä noin kymmenes-osaan (miljoonasta noin 100 000:een) ja julistaa Auschwitzin kaasukammiot valheen tuotokseksi niin kuin Dachaunkin.
Mitä tulee "tuhoamisleireihin" pitää "holokaustin erikoistuntija" Wolfgang Scheffer kirjassaan Judenverfolgungen im Dritten Reich (Colloquium Verlag, 1961, s. 40) lähtökohtana seuraavia "varovaisia vähimmäisarvioita":
Auschwitz "pitkälti päälle miljoona" kuollutta
Treblinka 750 000 kuollutta
Belzec 600 000 kuollutta
Chelmno 300 000 kuollutta
Sobibor 500 000 kuollutta
Majdanek 250 000 kuollutta
Valtaisa enemmistö murhatuista olisi ollut juutalaisia, ja sen takia tilastojen mukaan yli kolme miljoonaa juutalaista kaasutettiin niissä kuudessa leirissä.

13. Jokaisen holokaustin dokumentin puuttuminen.
Natsit veivät kuuluisan saksalaisen perusteellisuuden äärimmilleen: kaikki rekisteröitiin. Näin ollen on tallessa lähes 3 000 tonnia asiakirjoja Kolmannesta valtakunnasta. Muutama murhatoimenpide, jotka Hitler henkilökohtaisesti määräsi, löytyvät selvästi dokumentoituna, sekä "eutanasia-laki", parantumattomasti sairaiden tappaminen. Koska niinkin valtavaan operaatioon kuin usean miljoonan ihmisen murhaamiseen kaasukammioissa olisi pakostakin vaadittu suunnaton hallinnollinen panostus, voisi olettaa, että olisi olemassa suuri määrä asiakirjoja holokaustista. Todellisuudessa ei ole olemassa yhtäkään saksalaista asiakirjaa mistään suunnitelmasta tuhota juutalaiset tai kaasukammioiden käyttöönottamisesta, paitsi täiden tuhoamiseen. Tämän myöntävät myös eksterministit. Juutalainen "holokaustin asiantuntija" Léon Poliakov kirjoittaa kirjassaan Bréviare de la haine (Editions complexe, pokkarijulkaisu v. 1986, s.124):
"Kolmannen valtakunnan arkistot ja natsijohtajien selonteot ja kertomukset mahdollistavat meidän yksityiskohdista rekonstruoida kuinka hyökkäyssuunnitelmat, sotaretket, samoin kuin koko toimenpiteiden kirjo, joilla natsit tahtoivat muokata maailman oman makunsa mukaiseksi, saivat alkunsa ja kehittyivät. Ainoastaan juutalaisten tuhoaminen pysyy hämärän peitossa, niin konseptinsa suhteen sekä monissa muissa kohdissa. Johtopäätökset ja psykologiset arvioinnit, kolmannen ja neljännen käden tiedot antavat meidän niinikään lähestulkoon tarkasti rekonstruoida kuinka tämä suunnitelma kehittyi. Silti tulevat monet seikat pysymään ainiaan meille tuntemattomina. Mikä oli varsinainen ajatus koskien täydellisen tuhoamisen suunnitelmaa, niin ne kolme tai neljä pääsyyllistä eivät ole enää hengissä. Yhtään asiakirjaa ei ole jäänyt jäljelle - ehkei niitä koskaan ole ollutkaan."
Verratkaamme Wolfgang Schefflersin kuolinlukuja Aroldsenin tilastoihin. Silloin voimme todeta koskien Auschwitzia ja Majdanekia, että vain murto-osa keksityistä uhreista on rekisteröity, kun taas ne neljä "silkkaa kuolemanleiriä" Belzec, Sobibor, Treblinka ja Chelmno puuttuvat kokonaan Aroldsenin tilastoista (voi olla, että ne esiintyivät otsikon "Muita" alla 4 704 dokumentoidulla kuolemantapauksella). Kun siis 4 431 kuolemantapausta on todistettavasti dokumentoitu Stutthof/Natzweilerin suhteellisen pienestä keskitysleiristä, puuttuu jokainen jälki 1,9 miljoonasta, jotka murhattiin neljässä "silkassa kuolemaleirissä". Ne 1,9 miljoonaa ruumista ovat hävinneet jättämättä edes tuhkaa jälkeensä, kaasukammioista ei ole ainuttakaan kiveä jäljellä. Miten ne, jotka uskovat tuhoamiseen, selittävät nämä kummallisuudet?
Silloin he sanovat, että natsit halusivat pitää juutalaismurhat salassa maailmalta ja saksalaisilta. He antoivat siksi käskyt ainoastaan suullisesti tai, jos se ei onnistunut ilman kirjallisia asiakirjoja, he tuhosivat ne hyvissä ajoin. Kaasutettujen ruumiit he olisivat polttaneet, levittäneet tuhkan, tuhonneet kaasukammiot (paitsi Majdanekissa ja Auschwitzin kantaleirissä, sillä siihen ei ollut enää aikaa). He olisivat kyllä voineet räjäyttää Auschwitz-Birkenaun neljä kaasukammiota mutteivät olisi ehtineet viedä raunioita pois.
Tässä on pienen ajatusleikin paikka. Oletetaan, että Sveitsin hallitus päättää murhata kaikki Sveitsissä asuvat ulkomaalaiset, siis noin 1,4 miljoonaa. Peittääkseen tämän ilkiteon, annetaan käskyt ainoastaan suullisesti ja käsketään heti hankkiutumaan eroon kaikista ruumiista. Olisiko mahdollista piilottaa täysin kaikki jäljet sellaisesta joukkomurhasta? Eivätkö lukemattomat jäänteet paljastaisi mitä olisi tapahtunut? Eikö kukaan huomaisi, että Sveitsissä ei asuisi enää yhtään ulkomaalaista?
Esimerkki riittää. Huolimatta siitä, voittiko vai hävisikö Saksa sodan, tulisi kansanmurha esiin. Miksi siis se kaikki lapsellinen salailu?

14. Historianväärentäjien kuppikunnan akilleenkantapää
Lähestulkoon jokainen ihminen, joka on kasvanut länsimaisessa yhteiskunnassa, uskoo kaasukammioihin. Hädin tuskin kukaan on tietoinen seuraavista tosiseikoista:
- Jokaisessa murhaoikeudenkäynnissä täytyy esittää asiantuntijan lausunto murha-aseesta, olipa tämä revolveri, veitsi, vasara tai kirves. Sitä vastoin ei olla yhdessäkään natsioikeudenkäynnissä, niissä sentään on ollut kyse väitetyistä miljoonien murhaamisesta, pyydetty esittämään samankaltaista lausuntoa.
- Yksikään kemisti, yksikään insinööri, ei ollut koskaan tutkinut Auschwitzin ja Majdanekin kaasukammioita tai Birkenaun kaasukammioiden raunioita, ennen kuin amerikkalainen insinööri ja kaasukammioasiantuntija Fred Leuchter pienen työryhmänsä kanssa matkusti Puolaan helmikuussa 1988 ja tutki kaasukammioita tarkemmin. Mutta Leuchter toimi revisionistien toimeksiannosta.
- Yhdessäkään kuolleen keskitysleirivangin ruumiinavauksessa ei olla koskaan todettu kuolinsyyksi kaasutusta.
Täytyy lukea holokaustikirjallisuuden vakioteoksia: Hilbergin: Vernichtung der europäischen Juden, Reitlingerin Final Solution, Poliakovin Bréviare de la haine, Lucy Dawidowiczin The War Against the Jews, Landbeinin Menschen in Auschwitz, Kogonin SS-Staat tai sen koontiniteen, jonka Wolfgang Benz julkaisi 1991, Dimension des Völkermords. Yhdessäkään näistä vakioteoksista ei ole selitetty edes vihjailevasti miten nämä kauhistuttavat murha-aseet olisivat toimineet. Eivät edes Georges Wellers (Les chambers à gaz ont existé) ja J. C. Pressac (Technique and operation of the Gas Chambers) esitä meille yhtään kuvaa näistä kuolemankammoista. Kun on lukenut läpi kyseiset kirjat, täytyy lukea lisäksi kymmenen, kaksikymmentä, viisikymmentä tai sata vanhaa kulunutta kirjaa holokaustista, täytyy lukea tusinoittain tai sadoittain "selviytymistarinoita" - mutta mistään ei tule löytymään teknistä kuvausta kaasukammioista! Ainoat, jotka ovat omistautuneet kaasukammioiden toiminnan teknisiin edellytyksiin, ovat revisionistit.
Ditlieb Felderer, itävaltalaista syntyperää oleva ruotsalainen, alkoi uhrata aikaansa saksalaisille keskitysleireille, kun hän Jehovan todistajan ominaisuudessa tahtoi tutkia niitä 60 000 hänen uskonveljeään, jotka natsien väitetään murhanneen. Monien vuosien tutkimusten jälkeen pystyi Felder toteamaan, etteivät natsit olleet murhanneet 60 000 Jehovan todistajaa, vaan tarkalleen 203. Hän otti 30 000 valokuvaa "tuhoamisleireistä" ympäristöineen ja tutki perinpohjaisesti niiden krematoriot ja "kaasukammiot". Felderer päätyi tulokseen, etteivät "kaasukammiot" olleet koskaan pystyneet toimimaan, että "silminnäkijälausunnot" kaasutuksista olivat katkeamaton sarja mahdottomuuksia ja että krematoriot eivät olisi missään olosuhteissa pystyneet aikaansaamaan lähestulkoonkaan niin paljon kuin väitetään. Rangaistukseksi tutkimuksistaan sai hän istua ruotsalaisten verhojen takana ja hänet altistettiin neuvostokommunismin esikuvan mukaan oikeuspsykiatrisiin tutkimuksiin.
Ranskalainen Robert Faurisson, kirjallisuuden ja tekstikritiikin professori, piti lähtökohtana sitä, että jokainen vakavasti otettava tutkimus kaasukammio-ongelmasta täytyy aloittaa tutkimuksella kaasutekniikoihin ja siihen hyönteistentorjunta-aineeseen, jota väitetään käytetyn joukkomurhassa, nimittäin Zyklon-B:stä:
"Tahdoin tietää miten minkit tapetaan kaasulla, miten kaasutetaan ketunpesiä, millä tavalla USA suorittaa teloituksia kaasulla. Näin ollen totesin, että kaikista näistä useimmissa tapauksissa käytetään syaanivetyä." (Faurissonin haastattelu italialaisessa lehdessä Storia Illustrata, uusittu Vérité historique ou politique, Serge Thion, La Vielle Taupe, 1980, s. 174).

15. Kaasukammiot USA:ssa
Robert Faurisson oli ensimmäinen tutkija, joka huomasi, että tutkimus väitetyistä saksalaisista kaasukammioista täytyy aloittaa tutkimalla USA:n kaasukammioita.
Ensimmäinen murhaajan teloitus kaasulla tapahtui 1924 Nevadassa. Tämän jälkeen myös muut amerikkalaiset osavaltiot ottivat tämän teloitustavan käyttöön, koska sen väitettiin olevan inhimillisin. Tappavana aineena käytettiin syaanivetykaasua. Teloittaminen kaasulla on erittäin monimutkainen prosessi. Teloituksen esivalmistelu, itse teloitus ja siitä seuraava kuolemankammion puhdistus kestää useita tunteja. Kaikki se käsittää, esim. Baltimoren vankilassa Marylandissa, ei sen vähempää kuin 47 vaihetta, joista muutamat ovat aika monimutkaisia. Kaasukammion on oltava ehdottomasti ilmatiiviisti suljettu, muuten teloituksesta tulee hengenvaarallinen vankilahenkilökunnalle ja todistajille.

Kuolemaantuomittu kiinnitetään tuoliin. Tämän jälkeen annetaan syanidikuulien tippua astiaan, jossa on laimennettua rikkihappoa. Kuulat liukenevat, ja tappava kaasu vapautuu. Tuomittu hengittää tätä ja menettää tajuntansa noin 45 sekunnin jälkeen. Kolme minuuttia myöhemmin kuolema saapuu. Kaasu tehdään vaarattomaksi ilmanpuhdistimessa ja poistetaan korkean savupiipun kautta. Kammiota täytyy tuulettaa huolellisesti 20 minuutin ajan, ennen kuin lääkäri ja kaksi apulaista, pukeutuneena suojapukuun, suojakäsineisiin ja kaasunaamariin, saavat astua sisään kantaakseen ruumiin pois. Koska milloinkaan ei pysty sulkemaan pois vuodon mahdollisuutta, ovat ensiaputarvikkeet alati toimintavalmiudessa ulkopuolisille.
Mieti sitten sitä, että yhä useammat osavaltiot hylkäävät tämän mielettömän kalliin, monimutkaisen ja vaarallisen teloitusmenetelmän ja korvaavat sen toisella: myrkkyruiskeella. (Lähde: Thion, s. 301)

16. Zyklon-B ja saksalaiset täidenpuhdistuskammiot
Hyönteistentuhoamisainetta Zyklon-B:tä käytetään vielä tänäkin päivänä viljasiilojen, laivojen ym. desinfiointiin, mutta myöskin ketunpesien kaasuttamiseen (vesikauhun leviämisen estämiseksi). Toisen maailmansodan aikana sitä käytettiin useilla keskitysleireillä, myös niissä, missä ei kukaan historioitsija väitä ikinä olleen teloituskammioita. On laskettu, että noin 25 miljoonan ihmisen vaatteet puhdistettiin täistä Zyklonilla. Tämä terveydellisistä syistä suoritettu toimenpide pelasti epäröimättä satojatuhansia leirivankeja, niiden joukossa enemmän kuin muutama juutalainen, kuolemasta pilkkukuumeeseen.
Zyklon toimitettiin pienten levyjen tai kuulien muodossa ilmatiiviissä paketissa. Kantoaineena toimi puukuitu tai rakeinen, punainen, massa. Ilmakosketuksessa kaasu vapautuu. Se, kuinka kauan tämä kemiallinen prosessi kestää, riippuu ilman lämpötilasta. 25,7°C kiehumispisteessä kestää noin puoli tuntia ennen kuin suurin osa kaasusta on haihtunut, alemmassa lämpötilassa vielä kauemmin.
Katsokaamme nyt kahden saksalaisen asiakirjan avulla, kuinka Zyklon-B:tä käytännössä käytettiin.
Vaatteiden täinpoistoon käytettiin suurissa määrin niitä desinfiointikammioita, jotka DEGESCH, Saksan tuholaiseläinseura oli konstruoinut. Näitä kammioita saatiin standardikoossa 10 m? ja ne voitiin sulkea ilmatiiviisti. Puhdistettavat vaatteet laitettiin joko roikkumaan tangolle tai ne asetettiin vaunulle, jota voitiin siirtää sisään <-> ulos.
Kammio lämmitettiin 25-30 Celsius-asteeseen. Zyklonrakeista vapautuva kaasu levisi kiertoilmajärjestelmän avulla. Sama järjestelmä palveli nopeaa kammion tuuletusta osittain esilämmitetyllä ilmalla. Kun kiertojärjestelmä laitettiin päälle, avautui zyklonpurkki automaattisesti ja sen sisältö tyhjentyi alustalle; tällä tavalla estettiin rakeiden joutuminen lattialle, koska siitä vielä usean tunnin jälkeenkin huokuisi kaasua, joka vahingoittaisi kammion puhdistajaa.
Kaasutusaika kesti vähintään tunnin, tuuletus 15 minuuttia. Tämän jälkeen tuuletettiin täistä puhdistetut vaatteet ulkoilmassa. Kammioita sai käyttää ainoastaan koulutettu henkilökunta.
(Lähde: F. Puntigam/H. Breymesser/E. Bernfus, Blausäuregaskammern zur Fleckfieberabwehr, Sonderveröffertlichung des Reichsarbeitsblattes, Berlin 1943).
Toiset edellytykset koskivat täiden poistamista sellaisista tiloista, joita ei pystytty lämmittämään ja sulkemaan ilmatiiviisti, kuten asuintaloja, laivoja ym. Kuinka rakennuksen kaasutus käytännössä tehtiin, kertoo eräs käyttöohje, jonka vuonna 1942 julkaisi Böömin ja Määrin protektoraatin terveyslaitos nimellä Richtlinien für die Anwendung von Blausäure (Zyklon) zur Ungeziefervertilgung. Tämän kirjoitelman mukaan täistä puhdistamisen sai suorittaa ainoastaan koulutettu vähintään kaksihenkinen ryhmä. Jokaisella täidenpoistoekspertillä täytyi olla mukana kaasunaamari, kaksi erikoispanosta sinihappoa vastaan, kaasujäänteiden osoitin, yksi ruisku vastamyrkkyä ja kirjallinen lupa. Ennen operaation alkua täytyy pääkallolla merkitty varoitustaulu, vaadittaessa usealla kielellä, kiinnittää sen rakennuksen oveen, josta täit piti poistaa. Yhden vartijan piti pitää ulkopuoliset etäällä. Tuuletus jälkikäteen oli tämän kirjasen mukaan operaation kaikista vaarallisin osa. Sen piti kestää vähintään 20 tuntia.
Tätä käyttöohjetta käytettiin Nürnbergin oikeudenkäynneissä syyttäjän asiakirjana numero NI-9912, tarpeeksi kuvaavaa, vaikkakin jokaisen huomaavan tarkkailijan olisi pitänyt huomata, että ne ominaisuudet, jotka ilmoitetaan Zyklon-B:stä, todistivat silminnäkijöiden kertomusten olevan absurdista maailmasta.

17. Kolme päätodistajaa Auschwitzista
Annamme nyt puheenvuoron kolmelle tärkeimmälle silminnäkijälle, jotka ovat olleet paikalla väitetyissä Auschwitzin kaasutuksissa. Rudolf Höss oli leirin komentaja vuodesta 1940 marraskuun loppuun 1943. Hän painui maan alle sodan jälkeen, britit jäljittivät hänet maaliskuussa 1946 ja kolmen päivän kuulustelujen jälkeen hän antoi tunnustuksensa 2,5 miljoonan ihmisen kaasutuksesta Auschwitzissa, tunnustuksen, joka vielä tänäkin päivänä on holokaustihistorian kulmakiviä. Myöhemmin Höss luovutettiin Puolaan. Ennen teloitustaan huhtikuussa 1947, sai hän kirjoittaa Krakovan vankilassa "omaelämänkerralliset havaintonsa". Tunnustuksessaan Höss sanoi:
"Kun olin pystyttänyt Auschwitzin tuhoamisrakennuksen, käytin Zyklon-B:tä, kiteytettyä sinihappoa, jonka heitimme kuolemankammioon pienestä aukosta. Kesti 3-15 minuuttia, riippuen säätilasta, tappaa ihmiset kuolemankammiossa. Tiesimme ihmisten kuolleen, kun heidän huutonsa lakkasivat. Odotimme puoli tuntia ennen kuin avasimme ovet ja poistimme ruumiit. Kun ruumiit oli viety pois, otti erikoiskomennuskuntamme pois sormukset ja repi kultapaikat ruumiiden hampaista. Toinen parannus Treblinkaan verrattuna oli, että rakensimme kaasukammioita, joihin mahtui kerralla 2 000 ihmistä, kun Treblikassa oleviin mahtui vain 200 per kammio." (Nürnberg-asiakirja NO 3868-PS).
(Huomautus: Tunnustuksensa mukaan Höss vieraili Treblinkassa kesäkuussa 1941. Leiri avattiin tosin vasta 23. heinäkuuta 1942. Tunnustuksessaan Höss mainitsee myös "Wolzek" -nimisen tuhoamisleirin, jonka olemassaolosta ei ole mitään todisteita.)
"Erikoiskomennuskunnat" olivat Hössin mukaan juutalaisia, jotka olivat töissä kaasukammioissa ja heidät myös kaasutettiin tasaisin väliajoin ja korvattiin uusilla. Ruumiidenryöstelijöiden kauheista puuhista Höss kirjoittaa omaelämänkerrallisissa havainnoissaan (Höss, Rudolf: Kommandant in Auschwitz. Eingeleitet und Kommentiert von M. Broszat, Deutsche Verlagsanstalt, 1958, s. 126):
"Ruumiiden raahaaminen kammioista, kultahampaiden poistot, hiusten leikkaaminen, poisraahaaminen kuopille tai uuneihin, kuopissa olevien tulien ylläpitäminen, kerääntyneen rasvan kaataminen, palavien ruumiskasojen hämmentäminen ilman lisäämiseksi. Kaikki nämä työt he tekivät laiskalla piittaamattomuudella, niin kuin se olisi jotain jokapäiväistä. Samalla kun he raahasivat ruumiita, he söivät tai tupakoivat."
Yksi erikoiskomennuskunnan jäsen, slovakianjuutalainen Filip Müller, joka ihmeen kautta selvisi hengissä ei vähemmästä kuin viidestä likvidointitoimenpiteestä. Kirjassaan Sonderbehandlung (Verlag Steinhausen, 1979) kuvailee Müller ensimmäisen osallistumisensa tähän:
"Edessäni makasi naisen ruumis. Ensin vedin häneltä kengät jalasta. Käteni tärisivät, ja koko ruumiini vapisi, kun aloin vetämään häneltä sukkia pois... Kaikki kuusi uunia paloivat, kun Stark antoi käskyn raahata alastomat ruumiit märän betonilattian yli. Siellä kävi Fischl ruumiista toiseen ja väänsi jokaisen suun auki. Kun hän huomasi kultahampaan, veti hän sen tongeilla pois ja heitti peltipurkkiin" (alkaen s.23)
Kuinka kauan aikaa oli kulunut kaasutusmurhan ja ruumiiden häpäisemisen välissä, kertoo Müller sivulla 215:
"Edellisestä illasta alkaen oli kolme kuljetusta kaasutettu kaasukammioissa ja hävinnyt Krematorio V:een suurin piirtein neljän tunnin välein. Kun huudot, vaikeroinnit ja korinat oli hiljennetty, tuuletettiin kaasukammioita pari minuuttia. Sen jälkeen jahtasivat SS-miehet vankikomennuskunnat sisään hakemaan ruumiit ulos."
Kolmantena todistajana joukkokaasutuksille Auschwitzissa tahdomme siteerata Rudolf Vrbaa. Vrba, alunperin Rosenberg, slovakianjuutalainen, sijoitettiin leiriin nuorena miehenä. Huhtikuussa 1944 onnistui hän pakenemaan. Hänen kertomuksensa tapahtumista Auschwitzista julkaistiin yhdessä muiden todistajakertomusten kanssa marraskuussa 1944 "War Refugee Board":in toimesta, organisaation, joka perustettiin amerikkalaisen talousministerin Henry Morgenthaun suojeluksessa. Tähän WRB-raporttiin Nurnbergin syyttäjät tukeutuivat, ja tähän perustuu meidän nykyinen kuvamme Auschwitzista.
Seuraavassa kappaleessa kirjassaan I Cannot Forgive (Bantam, Toronto 1964, s. 10-13) kertoo Vrba Himmlerin vierailusta Auschwitzissa tammikuussa 1943, jolloin uusi krematorio vihittiin käyttöön Birkenaussa kaasuttamalla 3 000 juutalaista (Huomautus: Himmler oli viimeisen kerran Auschwitzissa heinäkuussa 1942, ja Birkenaun ensimmäinen krematorio otettiin käyttöön maaliskuussa 1943). Nyt annamme puhevuoron Vrballe, tälle erityisen tärkeälle holokaustin todistajalle:
"Heinrich Himmler vieraili jälleen Auschwitzin leirissä tammikuussa 1943... Hänen piti tarkastaa ensimmäinen liukuhihna-joukkoteurastus maailmassa ja olla paikalla leirijohtaja Hössin upouuden leikkikalun, hänen krematorionsa, vihkimisessä. Se oli totta tosiaan käytännöllinen asia, 100 jaardia pitkä, 50 jaardia leveä, 15 uunia, joista jok'ikinen pystyi samaan aikaan polttamaan kolme ruumista 20 minuutissa, betonimonumentti konstruoijalleen, herra Walter Dejacolle.
Hän [Himmler] sai oikeastaan näyttävän havaintoesityksen, jota pystyi ainoastaan huonontamaan aikataulu, joka oli herättänyt pahennusta monen saksalaisen pikkukaupungin rautatieasemalla. Leirinjohtaja Höss, joka paloi innosta esitellä uuden leikkikalunsa tehokkuutta, oli tilannut erikoislähetyksenä 3 000 puolalaista juutalaista, jotka nyt tuhottaisiin modernilla, saksalaisella tavalla.
Himmler saapui tänä aamuna kello kahdeksan, ja esityksen oli määrä alkaa tuntia myöhemmin, varttia vaille yhdeksän olivat uudet kaasukammiot hienostuneilla suihkukoristeilla ja kylteillä kuten "Ole tarkka puhtauden suhteen", "tarkkaile rauhallisesti" jne. täpötäynnä.
SS-vartijat olivat huolehtineet, ettei yksikään sentti tullut käyttämättä. He ampuivat pari laukausta sisäänkäynnillä. Näin ollen pelästyneinä, vetäytyivät ne, jotka jo olivat kammiossa, sisäänpäin ja lisää uhreja ajettiin sisälle. Sitten heitettiin sylivauvoja aikuisten päiden päälle, ja ovet suljettiin ja teljettiin. Yksi SS-mies painavalla kaasunaamarilla varustettuna seisoi kammion katolla ja odotti, kunnes hänen tulisi heittää zyklonkuulat sisään. Tänä päivänä tämä oli kunniatehtävä, eihän hänellä joka päivä ollut näin kuuluisia vieraita, ja hän oli varmaan yhtä hermostunut kun lähtölaukauksenampuja hevosraveissa...
Mies, jolla oli kaasunaamari, näpräsi zyklonpurkkiaan. Hänen allaan oli talo täynnä. Mutta missään ei näkynyt Reichsführeriä, joka oli mennyt syömään aamiaista leirijohtaja Hössin kanssa.
Jossain soi puhelin. Kaikki päät kääntyivät kyseiseen suuntaan... Uutinen oli: "Reichsführer ei ole vielä syönyt aamiaistaan..." Sisällä kaasukammiossa miehet ja naiset olivat tulleet hulluiksi epätoivosta, ja viimein he olivat tajunneet, mitä suihku tarkoitti Auschwitzissa. He alkoivat huutamaan, kirkumaan ja hennosti ryskyttämään ovea, mutta ulkona ketään ei kuullut, uusi kammio ei nimittäin ainoastaan ollut kaasutiivis vaan myös äänitiivis.
Mutta kello yksitoista, kaksi tuntia myöhässä, auto tuli paikalle. Himmler ja Höss astuivat ulos ja keskustelivat hetken ylempien upseereiden kanssa. Himmler kuunteli tarkkaavaisesti, kun hänelle selitettiin perusteellisesti menettelytapa. Hän maleksi teljetylle ovelle, katsoi pienestä, paksulla lasilla varustetusta tirkistysreiästä kammion sisällä olevia huutavia ihmisiä ja kääntyi sen jälkeen alaistensa puoleen kysyäkseen heiltä muutamia kysymyksiä. Vihdoinkin sai tanssi alkaa. SS-mies katolla sai teräväsävyisen käskyn. Hän nosti pyöreää kantta ja antoi pienten kuulien tippua alla olevien päiden päälle. Hän tiesi, kuten kaikki muutkin, että yhteenpuristettujen ruumiiden lämpö aiheuttaisi pienten kuulien kaasuuntumisen muutamassa minuutissa. Sitten hän sulki nopeasti luukun.
Kaasutus saattoi alkaa. Höss odotti hetken, että kaasu kiertäisi kunnolla, ja tarjosi vieraalleen kohteliaasti vielä kerran mahdollisuuden katsoa tirkistysreiästä. Himmler tuijotti muutaman minuutin kuolemankammioon, ilmeisen vaikuttuneena, ja kääntyi sen jälkeen uusiutuneella mielenkiinnolla leirijohtajaa kohti, jolle hän esitti liudan uusia kysymyksiä.
Näkemänsä oli saanut hänet tyytyväiseksi ja saanut hänet pöyristyttävälle tuulelle. Vaikka hän poltti harvoin, otti hän vastaan tupakan yhdeltä upseerilta, ja samalla kun hän tottumattomasti otti muutaman henkosen, hän naureskeli ja vitsaili.
Se, että ilmapiiri oli muuttunut leppoisaksi, ei tarkoittanut että oltaisiin kadotettu tärkein asia tähtäimestä. Hän jätti useita kertoja upseerijoukon kurkatakseen tirkistysreiästä, että toiminta jatkui, ja kun kaikki olivat kuolleet, oli hän elävästi kiinnostunut seuraavasta vaiheesta.
Erityiset hissit kuljettivat ruumiit krematorioon, mutta krematointi ei tapahtunut heti. Lopuksi täytyi kultahampaat kiskoa irti. Naisilta piti leikata hiukset käytettäväksi torpedokärkien tiivistämiseen. Rikkaiden juutalaisten ruumiit, jotka olivat jo aikaisemmin huomioitu, piti laittaa sivuun leikkelyä varten. Eihän voitu sulkea pois sitä, että yksi tai toinen viekastelija olisi piilottanut jalokiviä - ehkä jopa timantteja - yhteen ruumiinaukkoon.
Se oli epäilemättä monimutkainen käsittely, mutta uusi koneisto toimi moitteettomasti taitavien työntekijöiden käsissä. Himmler odotti kunnes savupiipuista tuleva savu alkoi paksunemaan ja katsoi sen jälkeen kelloaan. Se oli yksi. Lounasaika!"

Todellisuudessa Heinrich Himmler
vieraili Auschwitzissa viimeisen
kerran heinäkuussa 1942

18. Olivatko luonnonlait kumottu vuosina 1941-1944?
Auschwitzin kantaleiristä vierailija löytää ehjän krematorion, jonka väitetään olevan alkuperäisessä kunnossa, ja kaasukammioita; Birkenaussa neljän jäänteet, eri asteisesti tuhotut krematoriot. Kantaleirin krematoriota kutsutaan nimellä K I, Birkenaun neljä ovat K II - K V. Jälkimmäisistä parhaiten säilynyt on K II. Raunioiden edessä on taulu, joka ilmoittaa miten joukkomurhat ovat tapahtuneet: Lähes 2 000 ihmistä puristettiin "kaasukammioon" ja heidät tapettiin heittämällä Zyklon-B:tä sisälle; jonka jälkeen ruumiit siirrettiin krematorioon, joka oli "kaasukammion" yläpuolella, jossa ne poltettiin.
Jos luonnonlait olivat voimassa myös toisessa maailmansodassa eikä niitä oltu kumottu holokaustin takia, on tämä kertomus, kuten niiden kolmen todistajan tiedot, Höss, Müller ja Vrba, iso ketju mahdottomuuksia. Tässä ovat karkeimmat mahdottomuudet:
Mahdottomuus numero yksi: Yksikään arkkitehti, täydessä sielun ja ruumiin voimissa, ei olisi laittanut krematoriota samaan rakennukseen kuin kammiota, jossa tehtäisiin joukkomurhia räjähtävän kaasun avulla. Zyklon-B:llä ei ole kovinkaan korkea räjähdysvaara, mutta ajateltaessa ainoastaan piilevää räjähdysvaaraa Zyklon-kyllästettyjen ruumiiden kanssa, olisi vastaavanlainen menettely itsemurhahakuista, vielä enemmän kun tapettiin 2000 ihmistä kolmessa minuutissa (Höss), sillä silloin täytyi käyttää valtavia määriä kaasua. K I:n ollessa kyseessä, ei krematorio sijaitse "kaasukammion" yläpuolella vaan aivan vieressä. Tämä rakennus olisi ensimmäiseksi räjähtänyt ilmaan ja näin ollen kaasuttanut koko leirin, myös SS-miehet.
Mahdottomuus numero kaksi: Täidenpoistokammiot täytyi, kuten aikaisemmin jo mainittiin, lämmittää (vähintään) 25 asteeseen, jotta zyklon B haihtuisi ilmaan puolessa tunnissa. "Kaasukammiossa" ei ole sellaista lämmitysjärjestelmää. Talvella olisi kestänyt kauan, ennen kuin suurin osa kaasusta olisi haihtunut. Sitä paitsi tämä ei olisi pystynyt leviämään halkeamispisteeseen asti täytetyssä kammiossa (2000 ihmistä 210 m? suuruisella alueella!).
Mahdottomuus numero kolme: Kaikki ovet avautuvat "kaasukammioissa" sisäänpäin. Joten erikoiskomennuskunnat eivät olisi päässeet sisälle näihin kammioihin, jotka olivat viimeiseen neliösenttiin asti täynnä ruumiita. Minkälaiselle mokailijalle ja takapajula-arkkitehdille natsit antoivat tehtäväksi rakentaa heidän tuhoamislaitoksensa!
Mahdottomuus numero neljä: Supermahdottomuus, niin sanoakseni, mahdottomuuksien mahdottomuus. Erikoiskomennuskunta meni sisään kaasukammioon, Hössin mukaan puolen tunnin jälkeen, Müllerin mukaan muuta minuutti joukkomurhan jälkeen, ja heittäytyi ruumiiden kimppuun: he ottivat heiltä sormukset (Höss), riisuivat vaatteet (Müller) ja leikkasivat hiukset (Vrba). Se olisi ollut todellinen itsemurhatehtävä; yksikään erikoiskomennuskunnan jäsen ei olisi selvinnyt hengissä tästä harakiritoimesta (ajatellaanpa kuinka kunnolla amerikkalainen kaasukammio täytyy tuulettaa yhden ainoan vangin teloituksen jälkeen, ennen kuin suojapukuun ja kaasunaamariin pukeutunut lääkäri saa mennä kammioon). Auschwitzin "kaasukammioissa" oli ainoastaan alkeellinen ilmanvaihtojärjestelmä, joten ei olisi riittänyt, että erikoiskomennuskunnilla olisi ollut kaasunaamarit. Sitä paitsi myrkky olisi tarttunut murhattuihin ruumisiin, joiden kanssa erikoiskomennuskuntien väitetään työskennelleen, jolloin he olisivat kuolettavasti myrkyttyneet: kaasu tunkeutuu nimittäin ihon läpi. Kaiken kukkuraksi erikoiskomennuskunnille ei ollut kaasunaamareita: Hössin mukaan he tupakoivat, samalla kun he touhusivat hirvittävän käsityönsä parissa.
He polttivat! Räjähtävän kaasun keskellä!
Mahdottomuus numero viisi: Niin kuin ilmenee säilyneistä piirustuksista, ei "kaasukammiosta" krematorioon ollut muuta tietä kuin hissillä, jonka pohjapinta-ala oli 2,1m x 1,35m; Tämä pystyi kuljettamaan neljä ruumista hissinkäyttäjän lisäksi. Oli komennettu siirtää mahdollisimman nopeasti ruumiit krematorioon, koska seuraava joukko kuolemankandidaatteja odottivat jo "suihkun" edessä (alkukesästä 1944 lähes 12 000, toisten "historioitsijoiden" mukaan jopa 24 000 ihmistä kaasutettu päivittäin). Sitä ettei suihku ollutkaan oikea, eivät nämä tyhmät reppanat huomanneet. Heidän käsiinsä oli laitettu saippuoita (toisten "silminnäkijöiden" mukaan valesaippuaa) ja froteepyyhkeitä (vai olivatko ne vale-froteepyyhkeitä?). Sillä välin kun he kärsivällisesti odottivat, hissipoika meni viisisataa kertaa edestakaisin kaasukammion ja krematorion välillä ja käsitteli taukoamatta Zyklonilla kyllästettyjä ruumiita zyklonpitoisessa ympäristössä ilman mitään seuraamuksia!
Mahdottomuus numero kuusi: Krema II:ssa ja Krema III:ssa on kummassakin 15 polttouunia, muissa krematorioissa vähemmän. Ruumiin krematoiminen kestää useimmissa moderneissa krematorioissa puolitoista tuntia ja se ei onnistunut nopeammin myöskään vuonna 1944. Jos kuuden tunnin jälkeen 15 uunia on polttanut 60 ruumista, niin oli vieläkin jäljellä 1940 "suihkussa" murhattua, ja seuraavat 2000 kuolemantuomittua odottivat malttamattomina päästä sinne!
Krematorioista: Raul Hilbergin standarditeoksessa Die Vernichtung der europäischen Juden (Fischer Taschenbuch Verlag, vuoden 1990 painos, s. 946) löydämme jokaiselle neljälle krematoriolle Birkenaussa tarkat tiedot käyttöajoista.
Modernit krematoriot, niin kuin Baselissa, pystyvät polttamaan 23 ruumista päivässä per uuni. Koksikäyttöisissä krematorioissa Birkenaussa oli yhden päivän maksimikapasiteetti asiantuntijoiden (kuten I. Lagacén, Calgaryn krematorion johtajan) mukaan viisi ruumista päivässä. Jos Birkenaun krematoriot olisivat toimineet moitteettomasti (ja asiakirjojen mukaan tiedämme, ettei näin ollut), niin oltaisiin voitu polttaa korkeintaan 150 000 ruumista.
Missä poltettiin ne jäljellä olevat 850 000 ruumista (miljoona juutalaistahan murhattiin?)
Kansanmurhaan uskovien mukaan kuopissa! Tämä tarina on toivotonta vallattomuutta, koska hapenpuutteen takia on mahdotonta polttaa ruumiita kuopissa ja Birkenaussa se on sitä paitsi mahdotonta korkean pohjavesitason takia.

19. Leuchterin lausunto
Joukkokaasutusten ja krematointien tekniset mahdottomuudet oltiin jo huomattu 1970-luvulla tutkijoiden kuten Feldererin ja Faurissonin toimesta. Jotta lopullisesti tapettaisiin legenda, vaadittiin tosin kaasukammioekspertti.
Vuonna 1988 oli Torontossa oikeudenkäynti saksalais-kanadalaista Ernst Zündeliä vastaan. Zündel oli levittänyt englantilaisen Richard Harwoodin kirjasta Did Six Million Really Die?, jossa holokausti kiistetään, ja hänet pistettiin sen takia, juutalaisten "Holocaust Remembrance Assosiation" -järjestön vauhdittaessa asiaa, oikeuden eteen. Syytteen pohjana käytettiin muutoin harvoin käytettävää lakia "väärien uutisten levittämisestä", lakia, joka juontaa juurensa englantilaiseen lakiin vuodelta 1275, jonka avulla ritarit estivät rahvaan lauleskelevan ivaavia lauluja. Ensimmäinen oikeudenkäynti, joka pidettiin vuonna 1985, päättyi 15 kuukauden vankeusrangaistukseen syytetylle. Lukuisten muodollisten virheiden takia tuomio kuitenkin kumottiin. Robert Faurisson otti Zündelin kanssa tehdyn sopimuksen jälkeen yhteyttä amerikkalaiseen insinööriin Fred Leuchteriin. Tämä on vastuussa niiden kaasukammioiden rakentamisesta, joissa rikolliset teloitetaan useissa amerikkalaisissa osavaltioissa. Helmikuussa 1988 matkusti Leuchter vaimonsa Carolynin, kameramies Jürgen Neumannin, kuvittaja Howard Millerin ja puolankielentulkki Tjudar Rudolphin kanssa Puolaan, tutkiakseen Auschwitz I:n, Auschwitz-Birkenaun ja Majdanekin niinsanottuja kaasukammioita. Tämän jälkeen insinööri antoi julkilausuman. Mikäli lehdistösensuuri vapaassa maailmassa ei toimisi niin hyvin, olisi Leuchterin havainnot esitelty kissankokoisilla otsikoilla kaikkien lehtien etusivuilla.

Fred Leuchter
Leuchterin johtopäätökset olivat yksiselitteisiä: Missään niistä kolmesta leiristä ei ollut kaasukammioita ihmisten tuhoamiseen. Ainoat siellä olevat kaasukammiot olivat tuhoeläinten tuhoamiseen, täidenpoistokammioita.
Leuchterin todistusaineisto nojasi kolmeen kohtaan:
1) "Kaasukammiot" eivät olleet rakennettuja sellaisiksi ja ne eivät koskaan olisi voineet toimia. Ne eivät olleet tiivistettyjä, mistä syystä tappava kaasu olisi tulvinut ulos. Olisi ollut täysin mieletöntä rakentaa kaasukammioita aivan krematorioiden viereen tai alle. Kaasunjakojärjestelmä puuttuu täysin, kuten myös kammioiden lämmityslaitteisto. Lopuksi ilmanvaihtojärjestelmä on ollut täysin riittämätön. Esimerkiksi K I:n tuuletukseen käytettiin kattoluukkua. Kaasu olisi välittömästi virrannut siihen SS-sairaalaan, joka sijaitsi "kaasukammiota" vastapäätä, ja tappanut potilaat ja sairaalahenkilökunnan. Kammioissa olisi ehkä ollut viikonkin jokaisen kaasutuksen jälkeen syaanivetyä riittävissä määrin lähettääkseen jokaisen, joka uskaltautui sisälle, toiseen maailmaan. Kaasunaamarit olisivat tuskin olleet riittävä suoja. Todellisuudessa "kaasukammiot" olivat tiloja, joissa säilytettiin ruumiita; K I:ssä oleva muutettiin myöhemmin ilmatorjuntabunkkeriksi.
2) Krematoriot olisivat pystyneet polttamaan ainoastaan murto-osan väitetystä uhrien määrästä, ja "polttokuopat" ovat puhtaasti mielikuvituksen tuotetta.
3) Leuchter otti ryhmänsä kanssa näytteitä muurauslaastista sekä "kaasukammioista" että täidenpoistokammioista. Syanidi säilyy muurauslaastissa ja tiiliskivissä vuosia, joskus jopa vuosisatoja. Kun täidenpoistokammioiden näyte vielä 44 vuoden jälkeen näytti erittäin korkeaa syanidiarvoa, olivat "kaasukammioiden" syanidiarvot joko olemattomia tai mitättömiä. Sinihappo on luonnossa esiintyvä aine, ja sitä voi olla pienissä määrin missä tahansa rakennuksessa.
Syaniditestiä ei Leuchter suorittanut itse vaan kemisti James Roth, joka ei tiennyt mistä näytteet tulivat.
Jos olisi mahdollista kumota Leuchter-raportti, niin olisivat tuhoamiseen uskovat pistäneet parhaimmat kemistit ja insinöörit suorittamaan vastatutkimuksen ja antaneet vastalausunnon, koska rahaa ei näiltä herroilta puutu. Silti yksikään kemisti tai insinööri ei ollut valmis ryhtymään mihinkään sellaiseen. On tosin olemassa kaksi keksittyä "vääräksitodistamista", toinen on ranskalaisen Jean-Claude Pressacin ( Auschwitz. Technique and Operation of the Gas Chambers. Beate Klasfeld Foundation, 515 Madison Avenue, New York 1989. Tätä teosta, jota painettiin ainoastaan tuhat kappaletta, ei ole saatavilla kirjakaupoista ja nimestään huolimatta se ei sisällä mitään tietoa kaasukammioiden toiminnasta.) ja toinen on saksalaisen Werner Wegnerin (se esiintyy koontiteoksessa Die Schatten der Vergangenheit, Backer/Jesse/Zintelmann, Proryläen 1990). Molemmat "vääräksitodistamiset" ovat naurettavan yksinkertaisia. Aikakauslehden Historische Tatsachen numerossa 50 romuttaa Udo Walendy nämä tohelot "vääräksitodistamiset" kohta kohdalta. Sen, kuinka Pressac on omassa mammuttiteoksessaan kaatanut tahtomattaan lisää vettä revisionistien myllyyn, on Faurisson seikkaperäisesti todistanut aikakauslehti Revue d'Historie Révisionniste (B.P. 122, 92704 Colombes Cedex) numerossa 3, aikakauslehdessä, jonka Ranskan valtion painostus pakotti tämän jälkeen lopettamaan.
Syaniditestit ovat jo kahteen kertaan toistettu, ensimmäisen kerran Krakovan oikeuslääketieteellisen instituutin tekemässä testissä Auschwitz-museon toimeksiannosta ja toisen kerran saksalaisen kemistin Germar Rudolfin tekemänä. Jälkimmäinen tuli erittäin laajojen tutkimusten jälkeen (kokeet arvioi arvossapidetty Institut Fresenius) samaan johtopäätökseen kuin Leuchter, jota hän kritisoi muutamassa vähemmän tärkeässä kohdassa.

Eräs maailmalla kiertävistä valokuvista, joka on esittävinään ruumiiden polttoa ulkoilmassa Auschwitzin
K IV:n pihalla, kuvattuna K V:n ikkunasta (Pressac: Die Krematorien von Auschwitz , Munich: Piper,
1994). Takana näkyvä aita ja metsä sen takana sopivat tähän paikkaan tuohon aikaan. Eräs saatavilla
olevista ilmakuvista näyttää myös savua tulevan kyseisestä paikasta. On siis mahdollista, että tämä
kuva perustuu aitoon valokuvaan. Äärivasemmalla oleva ihmishahmo, josta näkyy vain hiukan enemmän
kuin pelkät ääriviivat ja joka nojaa keppiin, on epäilyttävä. Koska kaikki muut hahmot tässä kuvassa
ovat kirkkaasti auringon valaisemia, tämä selittämättömän tumma ja muodoton hahmo ei sovi kuvaan.

"Ruumiiden" seassa kävelevän miehen vasen käsivarsi on aivan liian
pitkä, ja siinä näkyy olevan kaksi kyynärpäätä. Maassa makaavat
ruumiit ovat paitsi hyvin epäselviä, myös anatomisesti mahdottomia.
Voimme siis olettaa, että tässä haluttiin tuoda väkisin esiin toivotunlaista
"totuutta" lisäämällä ruumiit ja työntekijät todellisen tulen muuttamiseksi
ihmisten krematoinniksi. Maan tasalla pyörivä savu todistaa myös,
ettei tässä ole kyse mistään korkeasta ruumispinosta, ja ilmakuvat
todistavat, ettei paikalla ollut mitään kuoppia. Niinpä tämä kuva
saattaa alunperin esittää vain pilkkukuumeeseen kuolleiden vankien
täiden saastuttamien vaatteiden polttoa.
Puolalaiset kemistit löysivät kokeistaan "kaasukammioista" vieläkin pienemmät syanidijäänteet kuin tri Roth. Säästyäkseen suuremmalta hämmennykseltä ottivat he vertauskokeet täidenpoistokammioista joiden seinät oli valkoliimattu, mutta löysivät siltikin vielä suuremmat syanidijäänteet kuin "kaasukammioista".
Walter Lüftl, itävaltalaisen Bundesingenieurskammerin puheenjohtaja ja valanvannonut asiantuntija oikeudenkäynneissä, on tutkimuksessaan kuvannut keksityt joukkokaasutukset Auschwitzissa teknisesti mahdottomiksi. Tämän takia hän sai vuonna 1992 erota insinöörikamarin puheenjohtajuudesta. Häntä syytettiin lain rikkomisesta, lain, joka kieltää kansallissosialismin uudelleenaktivoinnin. Luultavimmin tullaan Itävallassa vielä syyttämään astronautteja ja maantieteilijöitä, jotka väittävät maapallon olevan pyöreä.
Kaikki kyseiset tutkimukset koskien kaasukammioiden toimivuutta ja krematorioiden kapasiteettia voidaan milloin tahansa toistaa. Tarvitsee ainoastaan lähettää ryhmä, joka koostuu kemisteistä, insinööreistä ja krematorioeksperteistä, Puolaan, kuvata heidän tutkimuksensa ja arvioida heidän tutkimuksensa maailman silmien alla. Mutta poliitikot ja historioitsijaherrat varovat viisaasti sellaista tekoa. He tietävät myös miksi.
(Huomautus: Zündel tuomittiin uudessa oikeudenkäynnissä yhdeksäksi kuukaudeksi vankeuteen. Hän sai pysyä vapaalla jalalla sillä edellytyksellä, ettei enää puhu holokaustista. Silloin Zündel valitti korkeimpaan oikeusasteeseen, Kanadan korkeimpaan oikeuteen, joka neljä ja puoli vuotta myöhemmin, elokuussa 1992, vapautti hänet. Haasteellaan oli "Holocaust Remembrance Association" näin ollen ampunut komeasti omaan jalkaansa: se antoi revisionisteille julkisuutta ensimmäistä kertaa maan historiassa ja antoi impulssin Leuchterin tutkimuksiin ja lausuntoihin, jotka tarkoilla tieteellisillä tutkimuksilla katkaisivat holokaustihuijauksen niskan.)


20. Näkymätön elefantti
Kun revisionistit ovat pistäneet stopin kaasukammioiden vallattomuudelle, on selvää, että kyseessä olevat kaasukammiotarinat ovat kauhukertomuksia, joita voittajavallat sodan jälkeen ovat kertoneet, ja mitä niiden saksalaiset vasallit ovat kertoneet eteenpäin poliittisen propagandan takia.
Miten maailma sai kuulla kaasukammioista ja miten se reagoi näihin?
Brittiläis-juutalainen historioitsija Walter Laqueur ottaa tämän kysymyksen puheeksi kirjassaan The Terrible Secret, joka julkaistiin 1980. Laqueur lähtee siitä, että liittoutuneilla oli käytössään hyvin toimiva tiedusteluverkosto saksalaisten miehittämissä maissa, samoin kuin itse Saksassakin. Niinkin ennenkuulumaton rikos kuin miljoonien ihmisten murhaaminen kaasukammioissa olisi ollut mahdoton pitää heiltä salassa vuosikausia, varsinkin kun juutalaiset järjestöt jo vuonna 1942 koko ajan kertoivat kauheuksista.
Kuitenkin Washington, Lontoo ja Moskova tyytyivät laimeisiin protesteihin alibinaan, etteivät aikoneet tehdä mitään juutalaisten pelastamiseksi. He eivät varoittaneet näitä uhkaavasta tuhosta eivätkä yrittäneet suunnata Saksan kansan huomiota siihen kansanmurhaan, jota heidän hallituksensa harjoitti.
Paavi tiesi jo varhain mitä tapahtui katolisessa Puolassa, mutta ei ilmaissut mitään erityistä huolta, uhrithan eivät olleet katolisia. Myös Punainen Risti istui kädet ristissä ja vaikeni kansanmurhasta, kunnes sota loppui.
Kirjassaan Auschwitz and the Allies Martin Gilbert perehtyy suurimpaan keskitysleiriin. Tämä sijaitsi teollisuusalueella. Se käsitti kantaleirin Auschwitz I:n ja Birkenaun (Auschwitz II) lisäksi teollisuuskompleksin Monowitz (Auschwitz II), jonka olisi pitänyt vetää liittoutuneiden huomio puoleensa pelkästään sen vuoksi, että siellä valmistettiin sodaponnistuksille tärkeää tuotetta, synteettistä kumia, lisäksi oli olemassa myös noin 40 ulkoista laitosta. Vangit olivat alati yhteyksissä vapaiden, eri maista olevien palkattujen työntekijöiden kanssa. Lisäksi lähetettiin jatkuvasti vankeja Auschwitzista muihin leireihin. Lopuksi tapahtui monien vankien vapauttamisia, (Laqueurin mukaan 978 vuonna 1942, joitain seuraavana vuonna, ja 1944 vapautettiin useita juutalaisnaisia teollisuusmies O. Schindlerin aloitteesta).
Jos Euroopassa olisi paikka, jossa olisi täysin mahdotonta kätkeä tehdasmaisesti harjoitettu joukkomurha, olisi se Auschwitz. Niin ikään maailma ei huomannut kahtena pitkänä vuotena mitä käsittämätöntä siellä tapahtui: Joukkomurhat alkoivat kesällä 1942, ja vasta kesällä 1944 ilmestyivät ensimmäiset kertomukset ihmisteurastuksista maailman lehdistössä.
Laqueur ja Gilbert vaivasivat aivojaan arvoituksellisella hiljaisuudella holokaustista. Ilmeisesti ei kumpikaan tullut lähellä olevaan ratkaisuun: "En näe elefanttia kellarissani. Jos kellarissani olisi elefantti, näkisin sen varmasti. Näin ollen kellarissani ei ole elefanttia."
Lausahdus juontaa alkuperänsä amerikkalaiseen sähköinsinööriin ja tietokoneasiantuntijaan Arthur Butziin. Hänen kirjansa The Hoax of the Twentieth Century, joka ilmestyi 1976, on vielä tänäkin päivänä revisionistien klassikko numero yksi.
Näin ollen voidaan vastata muutamaan kysymykseen, jotka heitetään kehään uudelleen ja uudelleen:
- "Miksi juutalaiset antoivat vastustelematta tulla kuljetetuksi tuhoamisleireihin ja kuten lampaat tulla viedyksi teurastuspenkkiin?" Juutalaiset antoivat vastustelematta tulla kuljetetuiksi työleireille ja uudelleenasutettaviksi, koska he tiesivät, että saksalaiset tarkoittivat työleireillä ja uudelleenasuttamisilla työleirejä ja uudelleenasuttamisia.
- "Miksi liittoutuneet eivät pommittaneet kaasukammioita? Näin ollen he olisivat ehkä tappaneet useita vankeja, mutta olisivat pelastaneet lukemattomia muita." Liittoutuneet eivät pommittaneet kaasukammioita, koska ei ollut kaasukammioita.
- "Miksi juutalaiskansanmurha kiistettiin aluksi röyhkeästi niiden natsijohtajien toimesta, jotka selvisivät sodasta hengissä?" Natsijohtajat kiistivät juutalaiskansanmurhan, koska ei ollut juutalaiskansanmurhaa. Kun huomattavat Kolmannen valtakunnan hahmot, kuten Albert Speer ja Hans Frank, tekivät täysin toisin Nürnbergissä ja julistivat olevansa moraalisesti kanssasyyllisiä kansanmurhaan, tekivät he sen koska he, kuten sadat miljoonat muut ihmiset, olivat antaneet itsensä tulla huijatuksi Hössin tunnustuksilla ja kaikella muulla "todistusaineistolla", jonka voittajavallat olivat valmistaneet.
- "Miksi Vatikaani ja Punainen Risti vaikenivat suurimmasta rikoksesta ihmiskunnan historiassa ja näin ollen pettivät humanitääriset periaatteensa?" Vatikaani ja Punainen Risti saivat vasta sodan jälkeen tietää tästä "suurimmasta rikoksesta ihmiskunnan historiassa", joka tosiasiassa on suurin huijaus ihmiskunnan historiassa.

21. Lisää todisteita
Jo vuonna 1942 brittiläinen tiedustelupalvelu onnistui kuuntelemaan Berliinin SS-päämajan ja keskitysleirien välistä radioliikennettä ja murtamaan sen käyttämän suojauskoodin. Päivittäisissä raporteissa ilmoitettiin kaikki kuolemantapaukset. Suurin osa johtui sairauksista, mutta myös ampumalla ja hirttämällä suoritetut teloitukset ilmoitettiin. Kaasutuksista ei sitä vastoin mainittu sanaakaan, ei edes Auschwitzista!
Tämän vahvistaa professori Hinsley, joka on nykyään dosenttina Cambridgessa ja joka oli sodan aikana erikoistunut murtamaan vihollisten koodeja, kirjassaan British Intelligence during the Second World War (Cambridge University Press, New York, 1981, s. 673: Saksalaiset radioviestit eivät sisältäneet "no references to gassings", mitään viittauksia kaasutuksiin!
Joulukuusta 1943 liittoutuneiden tarkkailukoneet valokuvasivat säännöllisesti Auschwitzia. Siihen asti kunnes leiri vapautettiin puna-armeijan toimesta tammikuussa 1945, suoritettiin yhteensä 32 tiedustelutehtävää ja otettiin satoja valokuvia. Yhdessäkään näistä kuvista ei näy mitään ihmisjonoja selvästi näkyvän "kaasukammion" edessä! Joitain näistä kuvista julkistettiin 1979 ja niitä voi tarkastella kansallisarkistossa Washingtonissa.

22. Holokausti - sotapropagandaa!
Maaliskuussa 1916 kertoi Daily Telegraph, että itävaltalaiset ja bulgarialaiset olisivat kaasuttaneet 700 000 serbiä. Sitä emme tiedä, uskoivatko brittiläisen lehden lukijat tähän humpuukitarinaan. Oli miten hyvänsä, sodan jälkeen ei enää kukaan uskonut tarinaan 700 000 kaasutetusta serbistä.
2. elokuuta 1990 irakilaiset joukot marssivat Kuwaitiin. USA yritti saada YK:n mukaan sotilaalliseen väliintuloon emiraatin vapauttamiseksi, mutta alussa törmättiin vastustukseen. Kuitenkin tilanne muuttui lokakuussa, kun kuwaitilainen tyttö ja Kuwait Cityn kirurgi olivat ihmisoikeuskomission edessä kyyneleet silmissä kertomassa, kuinka irakilaiset barbaarit olivat riehuneet miehitetyn pääkaupungin sairaalassa: he olivat rikkoneet keskoskaapit, heittäneet vastasyntyneet vauvat lattialle ja antaneet heidän surkeasti kuolla! Kertomus herätti närkästystä ympäri maailman ja myötävaikutti ratkaisevasti siihen, että he jotka puhuivat sotilaallisen väliintulon puolesta Irakia vastaan, saivat tahtonsa läpi.
Maaliskuussa 1992 valhetarina puhkesi. Keskosmurhatarinan oli keksinyt newyorkilainen mainosfirma, joka oli saanut 10 miljoonaa dollaria maanpaossa olevalta Kuwaitin emiiriltä. "Kirurgi" ei ollut mikään kirurgi, ja "pakolaistyttö" oli erään kuwaitilaisen USA:n diplomaatin tytär. Molemmat olivat harjoitelleet useita päiviä "silminnäkijäkertomuksia" ja olivat jopa saaneet englannin opetusta varta vasten tätä tarkoitusta varten.
Vastakohtana ensimmäisen maailmansodan ja Persianlahden sodan kauhutarinoille, kerrotaan yhä vastaavia toisesta maailmansodasta, koska valtavat poliittiset ja taloudelliset intressit ovat sidoksissa siihen.
Juutalaisten kansanmurhasta alkoi vuonna 1942 ilmestyä tietoa sionistien kontrolloimissa lehdissä kuten New York Times, ja juuret johtivat todennäköisesti juutalaisten maailmankongressiin. Kauhupropagandan päätarkoituksena oli epäilemättä se, että liittoutuneiden hallituksille ja kansoille alleviivattaisiin sitä, kuinka tärkeää olisi perustaa oma kansallinen kotimaa juutalaisille.
Kirjassaan Hoax of the Twentieth Century, Arthur Butz tarkastelee kuinka vuosisadan huijaus sai alkunsa. New York Timesin palstoilla kummitteli, kaasukammioiden lisäksi, kaikkia ajateltavissa olevia murhamenetelmiä. 30. heinäkuuta 1942 kerrottiin "ampumistalosta", jossa ammuttiin tuhansittain juutalaisia joka päivä, 7. helmikuuta 1942 kerrottiin "verenmyrkytyskeskuksista" miehitetyssä Puolassa. Samalla kun sekä ampumistalo ja verenmyrkytyskeskus hävisivät historian roskapönttöön jo ennen sodan loppua, saivat höyrykuolemakammiot jonkin verran suuremman menestyksen: Niitä nähtiin vielä Nürnbergin oikeudenkäynnissä, 14. joulukuuta 1945 seuraavaa huomioitiin Nürnbergin oikeudenkäyntipöytäkirjassa:
"Kaikkien uhrien piti ottaa pois vaatteet ja kengät, jotka kerättiin talteen, jonka jälkeen kaikki uhrit, naiset ja lapset ensin, ajettiin kuolemankammioihin... kun kammiot oli ahdettu täyteen, suljettiin ne ilmatiiviisti ja höyry päästettiin sisään... Saapuneiden tietojen perusteella voidaan arvioida, että satoja tuhansia juutalaisia murhattiin Treblinkassa." (Nürnberg-asiakirja PS 3311)
Tasan 75 päivää myöhemmin oikeusistuin jo uudelleen unohtanut höyrykammiot. Sen sijaan oli yhtäkkiä puhe kaasukammioista Treblinkassa. Eli vasta sodan jälkeen saavutettiin yksimielisyys siitä, minkälainen olisi legendan pakollinen muoto!

23. Herra Elie Wieselin polttokuopat
Kirjassaan Legends of Our Time (New York, 1968, alkaen s. 177) Elie Wiesel kirjoitti:
"Jokaisen juutalaisen pitäisi jossain sydämessään säilyttää alue vihalle, terveelle, miehiselle vihalle sitä kohtaan, mikä Saksassa ruumiillistuu, ja sitä kohtaan, mikä on saksalaisessa olemuksessa. Kaikki muu olisi petosta kuolleita kohtaan."
Samainen Elie Wiesel, syntynyt 1928, oli sijoitettu Auschwitziin huhtikuusta 1944 tammikuuhun 1945. La Nuitissa, kirjassa jonka hän julkaisi 1958 siitä, mitä hän oli "itse kokenut", hän ei mainitse sanallakaan mitään kaasukammioista. (HUOM! Käännöksessä saksankielelle Ullstein-Verlagin julkaisemana, Die Nacht zu begreben, Elischa, kääntäjä Curt Meyer-Clason on häpeilemättömästi väärentänyt tekstin. Joka kohdassa kun alkuperäisessä lukee "crématoire" Meyer-Clason kääntää sen "kaasukammioksi".) Wiesel ei ole siis voinut nähdä tai kuulla mitään kaasukammioista, jos hän olisi sen tehnyt, olisi hän myös maininnut ne.
Kaasukammioiden sijaan Wiesel näki jotain, mitä kukaan muu ei ole nähnyt:
Lähellä meitä roihusi liekkejä kuopasta, valtavia liekkejä. Jotakin poltettiin. Kuormavaunu rullasi kuopalle ja tyhjensi lastinsa siihen. Ne olivat pieniä lapsia. Sylivauvoja! Kyllä, näin sen omin silmin... Lapsia liekeissä (onko kovin ihmeellistä, että niistä ajoista lähtien ei uni tule silmään?). Sinne siis kävelimme. Vähän matkan päässä oli toinen, isompi kuoppa aikuisille...
"Isä", sanoin, "jos asiat ovat näin, en tahdo odottaa kauempaa. Heittäydyn sähkö-piikkilankaan. Se on parempi kuin tyhjästi tuijottaa liekkeihin useita tunteja."
Ilahduttavasti ei Elie Wieselin tarvinnut tyhjästi tuijottaa tunteja liekkeihin eikä hänen myöskään tarvinnut heittäytyä sähkö-piikkilankaan, koska:
"Meidän rivistöllämme oli noin 15 askelta jäljellä, purin huulta, ettei isäni kuulisi kuinka hampaani kalisivat. Vain kymmenen askelta jäljellä. Kahdeksan, seitsemän. Marssimme hitaasti, kuin ruumisvaunut omiin hautajaisiimme. Ainoastaan neljä askelta jäljellä. Kolme askelta. Se oli nyt lähellä, kuoppa liekkeineen. Keräsin kaikki ne voimat, jotka minulla vielä oli säästössä, juostakseni rivistä ja heittäytyäkseni piikkilankaan. Syvällä sydämessäni hyvästelin isäni, koko maailmankaikkeuden, ja tahtomattani muodostui sanoja ja ne muovautuivat muminaksi huulilleni: Jitgadal vejitkadach schme raba... Olkoon hänen nimensä ylevä ja pyhitetty. Oli kuin sydämeni tahtoisi haljeta. Seisoin kuolemanenkelin kanssa kasvokkain... Ei. Kaksi askelta kuopalta meidän komennettiin poiketa ja mennä parakkiin." (La Nuit, Editions de minuit, 1958, s. 57-60.)
Olemme nähneet, että vielä sodan jälkeenkin viljeltiin propagandaa eri tappamistavoista kaasukammioiden lisäksi. Yksi näistä oli elävien ihmisten polttaminen. Tämä holokaustimyytin variaatio pysyi juutalaisissa piireissä noin vuoteen 1960. "Tosikertomuksessaan" Elie Wiesel teki karkean virheen tarjoilla kaasukammiosadun sijaan polttokuoppasadun. Hänen piti, kuten Robert Faurisson sanoo, valita toinen liittoutuneiden propagandavalheista, ja hän valitsi väärin.

24. Kummitusjoukkotuholeiri Belzec
Itäpuolalainen leiri Belzec (ei pidä sekoittaa Bergen-Belseniin) oli oikeauskoisen historiankirjoituksen mukaan kooltaan kolmanneksi suurin tuhoamisleiri. 600 000 juutalaista olisi siellä kaasutettu hengiltä.
Belzec-historia on pienoisversio koko holokaustivalheesta, ja tämän vuoksi se täytyy kuvata melko yksityiskohtaisesti seuraavassa.
Belzec perustettiin maaliskuussa 1942. Se oli läpikulkuleiri juutalaisille, jotka lähetettäisiin asumaan Venäjälle. Heti leirin avaamisen jälkeen alkoivat huhut siellä tehdyistä joukkomurhista. Italialainen revisionisti Carlo Mattogno tarkastelee näitä huhupuheita kirjoituksessaan juutalaistuhomyytistä. (The Myth of the Extermination of the Jews), ensimmäinen osa Journal of Historical Review, Volume 8, No. 2, kesällä 1988; toinen osa samassa aikakauslehdessä, Volume 8, No. 3, syksyllä 1988.)
Versio yksi: juutalaiset ajettiin latoon, jossa he saivat asettua seisomaan metalli-levylle, jonka läpi johdettiin tappava sähkövirta (levitettiin joulukuussa 1942 maasta paenneiden puolalaisten aikakauslehdessä Polish Fortnightly Review).
Versio kaksi: juutalaisia ammuttiin joukoittain, tämän jälkeen kaasutettiin tai tapettiin sähkövirralla henkiinjääneet (liittoutuneiden yhteisen tiedotuskomitean lausunto 19. joulukuuta 1942).
Versio kolme: juutalaiset tapettiin kuumuuteen sähköisissä uuneissa. Tästä rakentavasta kertomuksesta voimme kiittää Abraham Silberscheinia. (Die Judenausrottung in Polen, 1944)
Versio nelosta kuvailee fil. tri. Stefan Szende kirjassaan Den siste juden från Polen, Albert Bonniers förlag, Stockholm 1944 (s. 298-299):
"Ihmismylly levittäytyy noin seitsemän kilometrin alueelle. Se on ympäröity piikkilanka-aidoin ja turvattu kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kukaan ei saa lähestyä tätä suljettua aluetta, eikä kukaan saa poistua sieltä.
Niin ikään onnistuivat muutamat harvat ihmiset pakenemaan myös Belzecistä. Hädän hetkellä ei ole mitään rajoja ihmisen kekseliäisyydelle.
Valitut SS-joukot, miehet joilla oli vahvat hermot, olivat johdossa. Mutta myös heidän täytyi turvautua omiin rohkeimpiin miehiinsä saadakseen jotkut työt tehtyä. Oli paljon asioita, joita annettiin sinne kuljetettujen juutalaisten tehdä. He saivat esimerkiksi lajitella ja pakata tapettujen vaatteita ja muuta omaisuutta. Sellaisiin tehtäviin SS valitsi muutaman juutalaisen niistä päivittäin saapuvista kuljetuksista. Heitä ei tosin armahdettu, mutta heidän teloituksensa viivästyi muutamalla päivällä. Kaksi juutalaista, jotka olivat auttaneet näissä hirveyksissä, onnistuivat pakenemaan. He tulivat Rawa-Ruskassa sijaitsevaan gettoon ja kertoivat siellä teknisesti täydellisestä paholaisenkoneesta, jonka saksalaiset olivat järjestäneet Belzeciin.
Minun tietojeni mukaan ei yksikään juutalainen, joka oli ollut Belzecissä, onnistunut pakenemaan puoluteettomaan tai liittoutuneeseen maahan. Ne kaksi juutalaista, jotka kesällä 1942 pääsivät Rawa-Ruskan gettoon, kuolivat luultavimmin kun geton asukkaat likvidoitiin. Muutamat ihmiset selvisivät ja pystyivät kertomaan mitä he itse olivat kuulleet silminnäkijöiltä. Heiltä on seuraava kertomus peräisin.
Ne juutalaisilla täyteen lastatut junat ajoivat alas tunnelia maan alla sijaitsevaan huoneeseen, jossa teloituspaikka sijaitsi. Siellä juutalaiset purettiin junasta ja he saivat jättää omaisuutensa. Vuoden 1942 aikana heillä oli vielä mukana omat vaatteensa ja kaikenlaiset matkatavaransa. Päivittäin saapui juutalaisia täyteen ahdettuja junia Saksasta, Itävallasta, Tsekkoslovakiasta, Belgiasta, Hollannista, Ranskasta ja Balkanilta. Heille oli sanottu, että he "muuttaisivat" itään päin ja että he saisivat ottaa mukaansa koko omaisuutensa. Näin ollen he tulivat Belzeciin mukanansa ompelukoneita ja kirjoituskoneita, posliinia, liinavaatteita ja hopeaa.
Heiltä otettiin kaikki pois. Tavarat lajiteltiin ja inventoitiinm jotta herrakansa saisi ne käyttöönsä. Tämä lajittelutyö muuttui niin seikkaperäiseksi, että oli parempi lähettää juutalaiset sinne alasti.
Heidät vietiin valtavan suuriin halleihin, joihin mahtui useita tuhansia ihmisiä. Näistä huoneista puuttui ikkunat, ne olivat kokonaan metallia ja niissä oli alaslaskettava lattia.
Kekseliään lattiamekanismin avulla kaikki ne tuhannet juutalaiset laskettiin altaaseen - mutta ei enempää kuin sen verran, että vettä oli lantioon asti. Sitten johdettiin voimavirtaa veteen ja vain muutamassa silmänräpäyksessä olivat kaikki tuhannet juutalaiset kuolleita.
Sen jälkeen nostettiin lattia kaikkine ruumineen vedestä. Erilainen virta kytkettiin päälle ja suuret hallit muuttuivat hehkuvanpunaisiksi kuin krematorio-uunissa, kunnes kaikki ruumiit olivat palaneet tuhkaksi.
Valtavat nosturit nostivat lattian ylös ja tyhjensivät tuhkat. Savu johdettiin ulos valtavien tehdassavupiippujen kautta.
Prosessi oli loppuun suoritettu. Sisääntulon edessä odotti jo seuraava juna.
Jokainen kuljetus piti sisällään noin 3 000-5 000 juutalaista. Päivittäin saapui useita junia. Välillä Belzeciin tuli jopa kaksi- kolmekymmentä sellaista junaa viikossa.
Natsismin hallinnassa moderni tekniikka juhli riemuvoittoaan. He olivat ratkaisseet joukkomurhaamisen ongelmat.
Maanalaisesta ruumiidenpolttolaitoksesta levittäytyi koko seudulle hirvittävä haju. Välillä avarat alueet olivat kokonaan poltettujen ihmisruumiiden savun peitossa."
Versio viisi: juutalaiset murhattiin ensin sähköllä sähkösuihkussa ja muutettiin sitten saippuaksi. Tämä versio juontaa alkunsa Simon Wiesenthaliin. Simon Wiesenthal ei yllä yhtä korkealle kuin fil. tri. Stefan Szendes kirjallisessa luovuudessa, niinpä hänen kuvaus Belzecin ihmismyllystä on huomattavasti niukempi kuin Szendesin:
"Ihmiset, yhteenpainautuneina, SS:n, latvialaisten ja ukrainalaisten jahtaamina, juoksivat 'kylpyyn' avoimesta ovesta. 500 henkilöä mahtui samaan aikaan sisälle. 'Kylpyhuoneen' lattia oli metallia ja katosta roikkui suihkuja. Kun huone oli täynnä, kytki SS voimavirran, 5000 volttia, metallilevyyn. Samalla suihkuista tuli vettä. Lyhyt kirkaisu ja teloitus oli ohi. Yksi SS-ylilääkäri, tri. Schmidt, totesi tirkistysreiän kautta, että uhrit olivat kuolleet, toinen ovi avautui, "ruumiskomennuskunta" saapui sisälle ja poisti nopeasti kuolleet. - Oli taas tilaa seuraavalle 500:lle." (Der neue Weg, Nr. 19/20, 1946.)
Simon Wiesenthalin mukaan murhattujen ruumiita ei, niin kuin fil. tri. Stefan Szende tahtoo saada meidät uskomaan, "poltettu tuhkaksi hehkuvankuumassa krematoriouunissa". Ei, teloittajilla oli ruumille huomattavasti kammottavampi käyttötarkoitus. He valmistivat näistä RIF:ä, " Reines Jüdisches Fett " (Puhdasta Juutalaista Rasvaa)" -merkkistä saippuaa (Huomautus: RIF tarkoitti oikeasti "Reichstelle für Idustrielle Fettversorgung"):
"Maaliskuun viimeisellä viikolla (1946) levitti romanialainen lehdistö ainutlaatuista uutista: Pienessä romanialaisessa Foltichenin kaupungissa ollaan täyden juhlallisuuden ja sääntöjen mukaisten hautausrituaalien saattamana kannettu 20 laatikollista saippuaa laitettavaksi maahan juutalaisella hautausmaalla... Laatikoihin oli merkitty RIF - 'Reines Jüdisches Fett'... Vuoden 1942 lopussa kuultiin ensimmäisen kerran ne kamalat sanat 'Kuljetus saippuaa varten!' Tämä oli kenraalikuvermentissa, ja tehdas sijaitsi Galicienissa, Belzecissä. Tämä tehdas käytti huhtikuusta 1942 toukokuuhun 1943 900 000 juutalaista raaka-aineenaan... Sivistyneelle maailmalle on ehkä mahdotonta ymmärtää minkälaisella ihastuksella natsit ja heidän vaimonsa kenraalikuvermentissa katselivat tätä saippuaa. He näkivät jokaisessa saippuapalassa juutalaisen, joka oli sinne taiottu ja näin ollen estetty kasvamasta uudeksi Freudiksi, Ehrlichiksi tai Einsteiniksi... Saippuan hautaaminen romanialaisessa pikkukaupungissa tuntui joltain yliluonnolliselta. Se lumoava tuska, joka on tässä pienessä arkisessa käyttötavarassa, repii rikki 1900-luvun ihmisen valmiiksi kivettyneen sydämen. Atomiajassa vaikuttaa paluu keskiaikaiseen noitakeittiöön kummitukselta! Ja silti se on totta!" (Der neue Weg, Nr 17/18, 1946).
Versio kuusi: juutalaiset murhattiin sammuttamattomalla kalkilla. Tästä tarinasta vastuussa on ei-juutalainen puolalainen Jan Karski, vuonna 1944 julkaistun kirjan Story of Secret State -kirjoittaja, josta seuraava kappale on otettu (siteerattu R. Faurisson, Réponse à Pierre Vidal-Naquet, 1982, s. 43/44):
"Junan lattiat (jossa juutalaiset olivat yhteenahdettuina) oli peitetty paksulla kerroksella valkoista pulveria. Se oli sammuttamatonta kalkkia. Kaikki tietävät mitä tapahtuu, kun kaadetaan vettä kalkin päälle. Kun liha on kosketuksessa kalkkiin, se kuivuu nopeasti, se "palaa". Niiden junaan ahdettujen juutalaisten lihat syövytettiin hitaasti pois luista... Hämärä koitti, kun ne 45 vaunua (minä laskin ne) olivat täynnä. Juna lastinaan kidutettua ihmislihaa tärisi ja kajahteli huudoista niin kuin se olisi ollut noiduttu."
Versio seitsemän: juutalaiset tapettiin Zyklon-B:llä, joka putkijärjestelmän avulla johdettiin suihkuhuoneisiin. Tähän versioon päätyi saksalainen tuomioistuin siinä Belzec-oikeudenkäynnissä, joka pidettiin vuonna 1965 ja myöskin Adalbert Rückerl, aikaisempi kansallissosialismin rikosten keskustutkimuslaitoksen johtaja Ludwigsbergissä, kirjassaan Nationalsozialistische Vernichtungslager im Spiegel deutscher Strafprozesse (dtv, 1977, s. 133). Tosin tuomioistuin ja herra Rückerl tarkentavat, että parin viikon jälkeen siirryttiin moottorin pakokaasuihin. Ilmeisesti kesti pari viikkoa, että tyhmät SS-miehet tajusivat, ettei ollut mahdollista saada zyklonkiteitä putkijärjestelmään. Muuten SS teki päinvastaisesti muissa leireissä ja siirtyi pakokaasuista Zyklon-B:hen - kaikki holokausti-shamaanien mukaan.
Versio kahdeksan: juutalaiset murhattiin dieselpakokaasuilla. Siteeraamme nyt kappaletta Gerstein-raportista, joka Hössin tunnustuksen rinnalla on tärkein todiste joukkotuhosta. Lääkintäupseeri Kurt Gerstein joutui ranskalaisten sotavangiksi ja menehtyi siellä, ennen (väitettyä) itsemurhaansa heinäkuussa 1945, hänen tunnustuksensa, tai hänen useat tunnustuksensa, sillä Gerstein-raporttia löytyy peräti kuutena eri versiona, jotka osittain voimakkaasti eroavat toisistaan, jonka ranskalainen Henri Roques todisti gradutyössään. Kuuden tunnustuksensa mukaan Gerstein kävi Belzecissä ja Treblinkassa elokuussa 1942. Hänen mukaansa kaasutettiin 25 miljoonaa ihmistä. Belzecissä ahdettiin 700-800 ihmistä yhteen 25 neliömetrin kokoiseen kaasukammioon, eli 28-32 ihmistä per neliömetri (Huomioi, että tämän älyttömyyden kertoo mies, joka oli siviilissä insinööri!). Tiedot 35-40 metrin korkuisista murhattujen vankien vaatekasoista muodostaa arvoisensa lopun tälle tunnustukselle, joka on yhtä uskottava kuin keskiaikaisten noitien tunnustukset irstaista orgioista pirun kanssa Kyöpelinvuorella, ja siltikään se ei puutu mistään koulu- tai historiankirjasta. Tässä on ote yhdestä niistä kuudesta tunnustuksesta (André Chelain, Faut-il fussiller Henri Roques, Polémiques, Ogmos Diffusio n, 1986, s. 345 je. Chelainin kirja sisältää täydellisen tekstin Roguen tutkielmasta Les confessions de Kurt Gerstein):
"Kammiot täyttyvät. Ahtakaa kunnolla täyteen - niin kuului kapteeni Wirthin käsky. Ihmiset astuivat toistensa varpaille. 700-800 25 neliömetrillä, 45 kuutiometriä... Ovet suljetaan. Sillä aikaa toiset alastomat odottavat ulkona vapaudessa... Mutta dieselmoottori ei toimi... Kapteeni Wirth saapuu. Huomaa, että tämä on kiusallista hänelle, että tämä tapahtuu juuri tänään, kun minä olen täällä. Kyllä, näen kaiken! Ja minä odotan. Sekuntikelloni on tarkasti rekisteröinyt kaiken. 50 minuuttia, 70 minuuttia - diesel ei käynnisty! Ihmiset odottavat kaasukammioissaan. Turhaan! Heidän kuulee itkevän, nyyhkyttävän. "Niin kuin synagogassa!" huomauttaa professori Pfannenstiel korva painautuneena puuoveen... Kahden tunnin ja 19 minuutin jälkeen - sekuntikello on rekisteröinyt kaiken - diesel käynnistyy. Tähän hetkeen asti ihmiset ovat olleet hengissä näissä valmiiksi täytetyissä neljässä kammiossa, neljä kertaa 750 ihmistä neljä kertaa 45 kuutiometrin tilassa! - Vielä kuluu 25 minuuttia. Kyllä, nyt ovat monet kuolleet. Sen voi nähdä pikkusesta ikkunasta, jossa sähkövalo hetkeksi valaisee kammion... 28 minuutin kuluttua hengissä on yhä harvempi. Lopuksi, 32 minuutin kuluttua, ovat kaikki kuolleet."
"Mikä näistä kahdeksasta versiosta on sitten oikea?", miettii totuutta etsivä havainnoija järkyttyneenä. Eihän kaikki voi pitää paikkansa.
Sen maaston näkeminen, missä Belzec kerran sijaitsi, ei myöskään auta, koska sieltä löytää tänä päivänä pellon, eikä mitään muuta.
Historiankirjoitus on ratkaissut, että kahdeksas versio on oikea. Gerstein-raportti voitti! "Historioitsijat" ovat tehneet valintansa kahdeksan idioottitarinan välillä ja käsittämättömästä syystä tarttuneet Gersteiniin. Gertstein-raportin typeryys ilmenee jo siitä, ettei kenellekään tulisi mieleen tehdä joukkomurhaa dieselmoottorilla. Dieselpakokaasut sisältävät todella pieniä määriä myrkyllistä hiilimonoksidia. He, jotka olivat täyteen ahdetussa kuolemankammiossa, olisivat jo kuolleet hapenpuutteeseen, ennen kuin hiilimonoksidi olisi ehtinyt vaikuttaa, ja silloin olisivat natsit voineet säästää dieseliä. Mikä tahansa bensiinimoottori olisi kelvannut huomattavasti paremmin murha-aseeksi. Todellisuudessa olisivat saksalaiset, jos he olisivat halunneet kaasuttaa joukoittain ihmisiä, luonnollisesti käyttäneet jotain niistä voimakkaasti myrkyllisistä aineista, joita heidän teollisuutensa valmisti, eikä mitään moottoria.
Eli mitä todisteita on 600 000 juutalaisen murhaamisesta Belzecissä? Meillä ei ole yhtään ainutta saksalaista asiakirjaa tästä - natsit olivat poikkeuksetta antaneet murhaamiskäskyt suullisina.
Yhtään joukkohautaa ei ole löytynyt - natsit polttivat ruumiit.
Myöskin 600 000 murhatun ja poltetun tuhka on hävinnyt - natsit levittivät tuhkat.
Yhtäkään kiveä ei ole jäljellä kaasukammioista - natsit räjäyttivät kaasukammiot ja kuskasivat roskat pois.
Arolsenin tilastoista, joissa esimerkiksi Neuengammen keskitysleiri esiintyy tasan 5780:llä todistetulla kuolemantapauksella, puuttuu Belzec kokonaan - kuolleita ei rekisteröity mihinkään.
Ei myöskään ole yhtään selvinnyttä silminnäkijää - ainoastaan yksi niistä 600 000 juutalaisesta, jotka lähetettiin Belzeciin, selvisi, eräs Rudolf Reder, ja hän menehtyi joskus 1960-luvulla.
Eli mitä todisteita on kuusisataatuhatkertaisesta juutalaismurhasta Belzecissä?
EI MITÄÄN! EI YHTÄÄN MITÄÄN!

25. Treblinka-mielettömyys
Tuhoamiseen uskovien mukaan toiseksi suurin tuhoamisleiri oli Treblinka, 80 kilometriä itään Varsovasta. Sielläkään ei ole jäljellä mitään merkkejä murhatuista (tämänhetkisen historiallisen lukeman mukaan 800 000; 1946 väitettiin niitä olevan jopa 3 miljoonaa).
Todellisuudessa Treblinka oli, kuten Sobibor ja Belzec, kauttakulkuleiri. Varsovan geton kapinan verisen kukistamisen jälkeen keväällä 1943 lähetettiin hengissä selvinneet osittain Treblinkan kautta gettoihin tai työleireille.
Adalbert Rückerlin "tuhoamisleireistä" kertovan kirjan mukaan ei Treblinkassa ollut kuin 35-40 SS-miestä. Kuinka nämä 35-40 miestä pystyivät päivittäin kaasuttamaan kuoliaaksi useita tuhansia juutalaisia? Koska he saivat apua 500-1000 työjuutalaisen ryhmästä (Rückerl, s. 212)! Nämä työjuutalaiset oli varustettu piiskoilla, että voisivat painottaa auktoriteettiaan. He tiesivät varmasti, että heidätkin kaasutettaisiin ennemmin tai myöhemmin, mutta eivät koskaan ajatelleet hyökkäävänsä 35-40 SS-miehen kimppuun piiskojensa kanssa vaan auttoivat tappamaan uskonveljiään, päivittäin jopa 10 000! Myöskin jälkimmäiset osoittivat epätavallista yhteistyöhalua; syytetyn Suchomelin mukaan Treblinka-oikeudenkäynnissä Düsseldorfissa he marssivat "alastomina ja hyvässä järjestyksessä sisään kaasukammioon" Frankfurter Allgemeine Zeitung, 2 huhtikuuta 1965).
Claude Lanzmannin yhdeksän ja puolituntinen elokuva Shoa, kuten samanniminen kirjakin, joka sisältää juontotekstin elokuvalle, on kirjan mainostekstin mukaan "yksimielisesti pidetty... vaativimpana, tunnollisimpana ja verrattomimpana dokumentointina Kolmannen valtakunnan juutalaistuhosta". Siteeraamme nyt lyhyttä otetta keskustelusta ohjaajan ja Treblinka-parturin Abraham Bomban kanssa (Shoa, dtv, 1988, alkaen s.154).
Lanzmann: "Ja kaasukammio?"
Bomba: "Se ei ollut iso, se oli huone kooltaan noin 4 kertaa 4 metriä... Yht'äkkiä yksi kapo ilmestyi: "Parturit, teidän täytyy tehdä niin, että kaikki naiset, jotka tulevat tänne, luulevat, että heiltä ainoastaan leikataan hiukset, he käyvät suihkussa ja että he sitten saavat poistua." Mutta tiesimme, etteivät he enää poistuisi täältä..."
Lanzmann: "Ja he ilmestyivät yhtäkkiä?"
Bomba: "Kyllä, he tulivat sisään."
Lanzmann: "Miltä he näyttivät?"
Bomba: "He olivat riisuutuneet, täysin alasti, ilman vaatteita, ilman mitään..."
Lanzmann: "Oliko siellä peilejä?"
Bomba: "Ei, ei peilejä, ei tuoleja, ainoastaan penkkejä ja 16 tai 17 parturia..."
Lanzmann: "Kuinka monesta naisesta teidän piti suoriutua yhdessä erässä?"
Bomba: "Yhdessä erässä? Noin 60 tai 70 naista... Kun olimme saaneet yhden ryhmän valmiiksi, saapui seuraava."
Eli neljä metriä pitkässä ja leveässä kaasukammiossa oli siis 17 tai 18 parturia (16-17 plus Bomba itse), 60 tai 70 alastonta naista sekä penkkejä - eikö lukaalissa ollut hieman liian ahdasta?
Jos tämä on "vaativin, tunnollisin ja verrattomin dokumentointi Kolmannen valtakunnan juutalaistuhosta", minkälaatuisia ovat loput todistusaineistosta?
Elokuussa 1992 julkisti Polish Historical Society (91 Srawberry Hill Avenue, Suite 1038, Stamford, CT 06902, USA), historiasta kiinnostuneiden amerikkalaisten yhdistys, suurimmaksi osaksi puolalaisia, erittäin ulottuvan dokumentaation, joka radikaalisti hajottaa kuvan "tuhoamisleiri" -Treblinkasta. Tässä on muutamia kohtia:
a) Jo pian kauttakulkuleiri Treblinka 2:n perustamisen jälkeen heinäkuussa 1942 (vuoden 1941 lopussa oli työleiri Treblinka 1 avattu 3km päähän) alkoi tuhoamispropaganda. Dieselkaasulla tappamisen lisäksi esiintyi sodan aikaisessa ja jälkeisessä propagandassa seuraavia tappamistapoja: kaasuttaminen Zyklon-B:llä, kuumalla kaasulla polttaminen, tukehduttaminen pumppaamalla tyhjiö kammioihin, sähköllä teloittaminen, kivääreillä ampuminen, konekivääreillä ampuminen.
b) Dieselpakokaasujoukkomurhat, joihin "historioitsijat" ovat yhdessä yhtyneet, ovat lähestulkoon mahdottomia. Society viittaa tilanteeseen Washingtonissa 1988, jolloin dieselkäyttöinen juna seisahtui tunneliin. Vaikka tunneli täyttyi heti pakokaasuista ja kesti 40 minuuttia ennen kuin vapaus koitti, ei yksikään 420 matkustajasta vahingoittunut.
c) Treblinka sijaitsi peräti 240 metrin päässä tärkeästä rautatielinjasta, 270 metriä isosta tiestä ja 800 metriä lähimmästä kylästä. Joukkomurhaa ei olisi voitu pitää salassa edes yhtä viikkoa... Huhtikuussa 1942 Puolan pakolaishallitus paikansi "tuhoamisleirin" niin kutsuttuun Treblinka 3:sen keskelle metsäaluetta 40 km pohjoisempaan, mutta antoivat myöhemmin tämän version kaikessa hiljaisuudessa painua unholaan.
d) Entiset Treblinka-vangit ovat piirtäneet noin 40 erilaista piirrosta leiristä, jotka voimakkaasti eroavat kaikissa kohdissaan toisistaan. "Kaasukammiot" sijaitsivat näiden piirrosten mukaan täällä, tuolla.
e) Kuten Udo Walendy myös mainitsee erinomaisessa Historische Tatsachen nr 44:ssa, tasoitti puna-armeija Treblinkan maan tasalle tykistötulella ja pommeilla, jotta voisi myöhemmin väittää, että natsit olivat hävittäneet kaikki jäljet ilkiteoistaan.
f) Samoin kuin Auschwitzin, liittoutuneiden tiedustelukoneet valokuvasivat myös Treblinkan. Hyvistä ilmakuvista voidaan vielä vuosisatojenkin jälkeen erottaa paikkoja, joissa on tehty kaivauksia; tällä tavalla voidaan tehdä arvokkaita arkeologisia löytöjä. Treblinkan kuvissa näkyy ainoastaan yksi 66m x 5m leveä ja (vuonna 1944 julkaistujen valokuvien mukaan, jotka on julkaistu neuvosto-juutalaisen komission toimesta) 3m syvä joukkohauta, johon olisi mahtunut korkeintaan 4 000 ruumista. Kun lähes miljoona juutalaista siirrettiin Treblinkan kautta ja kuljetusehdot olivat usein epäinhimillisiä, on 4 000 uhria mahdollisuuden rajoissa. Saksalaiset kaivoivat ylös ja polttivat ruumiit huhtikuun alussa 1943, kun vedenkorkeuden kohoaminen Bug-joessa aiheutti epidemiavaaran.
Tämän - sataprosenttisesti revisionistisen - dokumentoinnin julkaisivat siis Amerikan puolalaiset, joiden entinen kotimaa sai kärsiä erittäin paljon kansallissosialistien alaisuudessa. Nämä USA:n puolalaiset, kuten kasvava joukko tutkijoita myös itse Puolassa, pitävät historiallista totuutta tärkeämpänä kuin sotapropagandan jatkamista eilispäivän vihollista vastaan. Ovatko he tämän vuoksi natseja?

26. Majdanekin kaasukammiot - nolla tai seitsemän?
Yksi kuudesta tuhoamisleiristä oli Majdanek. Siis, toisaalta se oli tuhoamisleiri, ja toisaalta se ei ollut, mutta kaikki huomioon ottaen oli kai se todennäköistä, jos ei varmaa.
Kuinka monta ihmistä kuoli Majdanekissa?
- 1,5 miljoonaa puolalais-neuvostolaisen komission mukaan (1944).
- 1,38 miljoonaa Lucy Dawidowiczin mukaan (The War Against the Jews, Penguin Books, 1987, s. 191).
- 360 000 Lea Roschin ja Eberhard Jäckelin mukaan (Det Todt ist ein Meister aus Deutschland, Hoffman und Campe, 1991 s. 217).
- 250 000 Wolfgang Schefflerin mukaan (Judenverfolgung im Dritten Reich, Colloquium Verlag, 1964, s. 40).
- 50 000 Raul Hilbergin mukaan. (s 956); Hilberg puhuu tosin ainoastaan juutalaisista uhreista.
Kuinka monta kaasukammiota Majdanekissa oli?
- Ei yhtään, Martin Broszatsin kuuluisan kirjeen Die Zeitille 19. elokuuta 1960 mukaan; Siinä ei mainita Majdanekia niiden leirien joukossa, joissa oli kaasukammioita.
- Seitsemän "Deutsche Volkszeitungin" mukaan 22. heinäkuuta 1976.
- Myös seitsemän ohjelman Tagesschau ARD-TV:ssä 5. lokakuuta 1977 mukaan: "SS-aineistosta ilmenee että täällä, seitsemässä kaasukammiossa..."
- "Ainakin kolme" Majdanek-oikeudenkäynnin tuomion mukaan Düsseldorfissa.
Puolalais-neuvostolaisen komission raportin mukaan (vuodelta 1944) kaasutettiin 18 000 ihmistä Majdanekissa 3. marraskuuta 1943 Strauss-valssin soidessa. Sen jälkeen kun tekniset mahdottomuudet tässä tarinassa ilmenivät liian selvästi, muutettiin joukkokaasutus joukkoteloitukseksi. Ja Rolf Hochhuth antaa tärkeää apua asialliseen keskusteluun holokaustista, kun hän Stellvertrerissään vähentää sinä päivänä ammuttujen lukumäärän 18 000:ta 17 000:een.

27. Saksan valtakunnan kaasukammiot
Sodan jälkeisinä vuosina pidettiin itsestäänselvyytenä, että lähes jokaisessa keskitysleirissä oli kaasukammio jos toinenkin. Tässä yksi "silminnäkijän kertomus" Buchenwaldin kaasukammioista (abbé Georges Hénocque, Les Antres de la Bête , "Paholaisen kolot", G. Durassie et Cie., Paris 1947, siteerattu R. Faurisson, Mémoire et défense , 1980, alkaen s. 192.):
"Seinät olivat sileitä sisäpuolelta, poislukien kitatut halkeamat. Päältäpäin näki ovensuun vieressä neljä painiketta pystysuorassa rivissä: punainen, keltainen, vihreä ja valkoinen. Mutta siellä oli yksi yksityiskohta, joka huolestutti minua. En ymmärtänyt miten kaasu laskeutui suihkujen suukappaleista. Sen huoneen vieressä, jossa olin, oli käytävä. Menin käytävään ja näin valtavan putken, josta en saanut kunnolla otetta edes molemmilla käsillä ja joka oli päällystetty noin sentin paksuisella kumikerroksella. Vieressä oli veivi, jota veivattiin oikealta vasemmalle, ja näin kaasu johdettiin sisälle. Paine oli sen verran voimakas, että kaasu painui lattiaan asti, mistä syystä uhrit eivät pystyneet välttämään sitä mitä saksalaiset kutsuivat 'hitaaksi ja suloiseksi kuolemaksi'.
Sen paikan alapuolella, jossa putket menivät kaasukammioon sisälle, oli samanlaisia painikkeita kuin ulko-ovella: punainen, vihreä, keltainen ja valkoinen. Niitä käytettiin ilmeisesti mittaamaan, kuinka matalalle kaasu laskeutui. Kaikki oli tieteellisen tarkasti järjestetty. Itse pirukaan ei olisi pystynyt suunnittelemaan tätä paremmin. Astuin vielä kerran sisään kaasukammioon saadakseni selville missä krematorio sijaitsi.
Ensiksi silmiini pisti eräänlainen metallinen pyörivä kuljetusalusta. Tämä täydellisesti rakennettu laite oli alituisesti liikkeessä ja ylettyi aina hehkuviin uuneihin asti. Siihen laitettiin viereiseen kammioon kertyneet ruumiit ja ne kuljetettiin sillä uuneihin.
Kun tein tämän unohtumattoman vierailun, toimivat laitteet täydellä teholla ja kuormituksella...
Kun olin vielä kertaalleen tarkastanut tämän helvetin, jatkoin synkkää kävelyäni apeassa hiljaisuudessa. Avasin oven kolmanteen huoneeseen. Tämä oli varakammio. Sinne oli kasattu ruumiita, joita ei oltu voitu polttaa samana päivänä ja jotka säästettiin seuraavaan päivään. Ei kukaan, joka itse ei ole sitä kokenut, pysty kuvittelemaan tämän kolmannen näyttämön kauheutta. Oikealla, kammion yhdessä nurkassa, makasivat kuolleet, alastomat, ryöstetyt, ilman yhtään kunnioitusta ristiin rastiin toistensa päälle heitettynä, vääntyneinä omituisiin asentoihin. Niiltä oli väännetty leuat rikki, jotta kultaproteesit saatiin irti - puhumattakaan niistä häpeällisistä 'tarkastuksista', joita oli tehty ruumiille sen varmistamiseksi, etteivät he piilotelleet mitään korua, joka voisi rikastuttaa natsihirviöiden aarrekammiota...
Vilkaisin viimeisen kerran tätä häpeän ja kauhun paikkaa ja luin liekkien valossa, jotka kohosivat uunista 8-10 metrin korkeuteen, ne kyyniset säkeet, jotka oli kirjoitettu krematorion seinään:
Der ekle Wurm nimmer meinen Lieb versehren!
Drum soll die reine Flamme mich verzehren
Stets liebte ich die Wärme und das Licht
Darum verbrenne mich, begrab mich nicht!
(Inhottava mato ei koskaan saa vahingoittaa ruumistani!
Siksi puhdas liekki saa minut syödä
Aina olen rakastanut lämpöä ja valoa
Siksi polta minut, älä hautaa minua!)
Lopuksi vilkaisu johonkin, joka oli kunniaksi saksalaiselle tieteelle: yli kilometrin pituisena ja toista metriä korkeana oli uuneista tarkasti tyhjennetty tuhka kasattu kaali- ja laidunmaiden lannoittamiseksi! Näin sai sadat tuhannet ihmiset, jotka olivat elävinä vaeltaneet tässä helvetissä, jättää se lannoitteena...
Kiitos varomattoman tunkeutumiseni olin nyt nähnyt kaiken tahtomani."
Tämänlaisten "silminnäkijäkertomusten" lisäksi oli selviä todisteita kaasukammioista tekijöiden tunnustusten muodossa. Ravensbrückin komendantti Suhren, hänen sijaisensa Schwarzhuber ja leirilääkäri Treite teloitettiin tai he tekivät itsemurhan sen jälkeen, kun olivat tunnustaneet Ravensbrückin kaasukammioiden olemassaolon sekä huterasti kuvailleet niiden toiminnan. Myös Frank Ziereis, Mauthausenin komendantti, paljasti kuolinvuoteellaan (häntä oli haavoittanut kolme luotia) käsittämättömiä asioita, joita oli tapahtunut Hartheimin linnassa ei niin kaukana Linzistä: 1-1,5 miljoonaa ihmistä oli kaasutettu kuoliaaksi tässä kauhujen linnassa!
"SS-Hauptsturmführer tri. Kerbsbachin määräyksen mukaan rakennettiin Mauthauseniin kaasutuslaitos, joka oli naamioitu kylpyhuoneeksi... SS-Gruppenführer Glück oli antanut käskyn julistaa heikot vangit mielisairaiksi ja tappaa heidät kaasulla suuressa laitoksessa. Siellä tapettiin suunnilleen 1-1,5 miljoonaa ihmistä. Tämän paikan nimi on Hartheim ja se sijaitsee 10 km päässä Linzistä Passauhun päin..." (Simon Wiesenthal, KZ Mauthausen, Ibis-Verlag 1946, s. 7-8).
Ei enää vuosikymmeniin kukaan historioitsija ole uskonut, että Hartheimin linnassa, Ravensbrückissa, Buchenwaldissa ja Dachaussa olisi ollut kaasukammioita. Näiden kaasukammioiden kuolemanhetki oli 19. elokuuta 1960, kun silloinen avustaja ja myöhemmin Münchenin Nykyhistorian Instituutin johtaja, Martin Broszat, kirjoitti kirjeessään Die Zeitille:
"Ei Dachaussa, Bergen-Belsenissä eikä Buchenwaldissa kaasutettu juutalaisia tai muita vankeja... Juutalaisten joukkotuho kaasutuksella alkoi 1941-42 ja tapahtui yksinomaan muutamissa paikoissa, jotka oltiin valittu tähän ja jotka oltiin varustettu vastaavalla teknisellä varustuksella, etenkin miehitetyn Puolan alueella (mutta ei missään vanhan valtakunnan rajojen sisäpuolella): Auschwitz-Birkenaussa, Sobiborissa Bugissa, Treblinkassa, Chelmnossa ja Belzecissä."
Näin olle muutamalla sanalla myönsi myöhempi historioitsijapaavi, että kaikki se, mitä oli sanottu vuodesta 1945 Saksan valtakunnan alueella olevista kaasukammioista, oli ollut valhetta ja petosta (Saksan valtakunnan alueella tarkoitetaan sitä, mikä oli Saksan rajojen sisäpuolella vuonna 1937). Broszat ei esittänyt tässä kirjeessä tai myöhemmin pienintäkään todistetta väitteilleen; eikä hän myöskään paljastanut miksi silminnäkijälausunnot Auschwitzin ja Sobiborin kaasutuksista olisivat uskottavampia kuin Dachausta ja Buchenwaldista kerrotut.
Se mikä ajoi Nykyhistorian Instituutin tähän toimenpiteeseen ei kai ollut totuudenjano vaan yksinkertaisesti pakko. Vuoden 1960 lähestyessä oli nostettu sen verran epäilyksiä Saksan valtakunnan kaasukammioista, että koko holokaustitarina uhkasi keinahtaa. Tämän takia "historioitsijat" päättivät siinä väärennöskeskuksessa, joka kutsuu itseään "Nykyhistorian Instituutiksi", ilman muuta karkoittaa kuolemankammiot neuvostomiehittäjille ja ohjata uteliaat kysymykset suljettuun Puolaan.
Sen, kuinka Saksan valtakunnan kaasukammioiden tunnustukset oltiin saatu, oli jo vuonna 1948 eräs amerikkalainen tutkimuskomissio tuomareiden Simpson ja Van Roden johdolla todennut: nyrkiniskuilla, kivesten rikkipotkimisella, hampaiden irtilyömisellä yms. Tunnustusten perusteella, jotka oltiin aikaansaatu kidutuksella, teloitettiin myöhemmin useita syytettyjä.

28. Kuinka Auschwitz-valhe sai alkunsa
New York Times, 27. elokuuta, 1943, luki Auschwitzista seuraavaa:
"Oswiecimin (Auschwitz) leirissä ovat elinolot erityisen vaikeita. Arviolta 58 000 ihmistä on menehtynyt siellä."
Yllättävää tässä on se, että annettu uhrien lukumäärä oli realistinen, ja että viittaus vaikeisiin työskentelyolosuhteisiin piti paikkansa, Jumala tietäköön. Jo esitettyjen seikkojen perusteella on ollut täysin mahdotonta, etteivät liittoutuneet kahden vuoden aikana saaneet selville mitä tapahtui saksalaisten suurimmassa keskitysleirissä. Vasta toiseksi viimeisenä sodan vuotena sai legenda konkreettisen muodon.
Sen, kuinka Auschwitz-propaganda alkoi kesällä 1944 tiedoilla 400 000 unkarinjuutalaisen kaasutuksesta Birkenaussa, ja kuinka tämä joukkomurha myöhemmin "todistettiin" väärennetyillä asiakirjoilla, on Arthur Butz mestarillisesti todistanut kirjassaan The Hoax of the Twentieth Century.
Se, että kaasukammiohuijauksen alkuunpanijat laittoivat Auschwitzin propagandansa keskipisteeksi, oli loogista. Se oli kaikkein tärkein leiri, ja se ajoittain esitti pilkkukuume-epidemioiden takia äärimmäisen korkeita kuolinlukuja ja oli varustettu krematorioilla. Tämän lisäksi Birkenau toimi kauttakulkuleirinä juutalaisille, jotka oli tarkoitus siirtää asumaan itään. Mahtava leirikompleksi, korkeat kuolinluvut, syaanivetypitoisen kaasun käyttäminen (Zyklon-B:tä toimitettiin noin 40 uloimpaan asemaan), tuhansia juutalaisia karkoitettiin, he saapuivat Birkenauhun ja hävisivät jonkin ajan kuluttua näennäisen jäljettömästi, edelleen vankien jakaminen työkykyisiin ja -kyvyttömiin - tästä ihanteellisempia olosuhteita tuskin holokaustimytologit olisivat pystyneet edes toivomaan.
27. tammikuuta 1945 Auschwitz vapautettiin. Jo 2. helmikuuta painettiin Pravdassa pidempi selvitys petomaisista kamaluuksista, joita siellä oli harjoitettu. Siinä kirjoitettiin mm. seuraavaa:
"Ne kiinteät leirin itäpuolella olevat kaasukammiot oltiin rakennettu uudelleen. Niihin oli lisätty pieniä torneja ja arkkitehtonisia koristeita, niin, että ne näyttivät viattomilta talleilta... He [saksalaiset] tasoittivat ne kummulliset niin sanotut vanhat haudat leirin itäosassa, poistivat ja tuhosivat kaikki jäljet liukuhihnajärjestelmästä, jossa satoja ihmisiä tapettiin samanaikaisesti sähkövirralla..." (siteerattu Historische Tatsachenissa, nro 31. Robert Faurisson oli ensimmäinen, joka kohdisti huomion Pravdan artikkeliin.)
Sitä, että leirin itäosassa olisi ollut kaasukammioita (siis Monowitzissa), ei ole kukaan historioitsija koskaan väittänyt, ja liukuhihnajärjestelmästä jossa tapettiin ihmisiä sähkövirralla ei kukaan ole tämän jälkeen kuullut mitään. Birkenaun kaasukammioista Auschwitz-kompleksin länsiosassa ei Pravda-artikkelista pysty lukemaan sanaakaan! Tämä todistaa, että huijausta ei oltu vielä tähän aikaan riittävästi yhtenäistetty. Neuvostoviranomaiset olivat saaneet tietää länsivaltojen kautta, että he tulisivat löytämään Auschwitzista todisteita miljoonalukuisesta joukkomurhasta, mutta länsivallat eivät olleet toimittaneet heille yksityiskohtia. Leiri suljettiin vapauttamisen jälkeen, ja aluksi sinne päästettiin ainoastaan muutama valikoitu läntinen tarkkailija. Tämä sen vuoksi, että puolalaiset ja venäläiset kommunistit tarvitsivat aikaa pystyttääkseen kauhumuseonsa. Tämä lopputulos oli suurin piirtein sitä samaa luokkaa, mikä muutenkin on tunnusomaista tässä maailmanhistoriallisesti ainutlaatuisessa menestyksessä nimeltä kommunismi: kaasukammioita, jotka eivät olisi koskaan voineet toimia, polttokuoppia, jotka ovat peräti 60 cm syviä ja ovat silti alati veden täyttämiä, valtaisia naishiustukkoja, jotka ovat samaa väriä ja missä on aivan ilmeisesti kyse hampusta.
Sodan päätyttyä britit etsivät kuumeisesti Rudolf Hössiä, josta tulisi kaikkien aikojen rikoksen päätodistaja. Mutta Höss oli painunut maan alle ja eleli maatilalla Schleswig-Holsteinissa nimellä Franz Lang. Maaliskuussa 1946 onnistuivat britit viimein löytämään hänet. Kirjassaan Legions of Death (Arrow Books Ltd, 1983, alkaen s. 235.) kuvailee englantilainen kirjailija Rupert Buttler, kuinka Hössin tunnustus saatiin aikaan.
Butler tukeutuu brittiläis-juutalaisen kersantin Bernard Clarken sanomisiin, joka johti ensimmäisen Auschwitz-komentajan kiinniottoa ja kuulustelua:
"Höss huusi kauhusta kun hän näki brittiläiset univormut. Clarke karjui: 'Mikä on nimenne?'Joka kerta kun vastaus oli 'Franz Lang', iski Clarke nyrkin vankinsa kasvoihin. Neljännen kerran jälkeen Höss antoi periksi ja ilmoitti kuka hän oli... Vanki riuhtaistiin alas ylimmältä laverilta ja häneltä kiskottiin pyjama päältä. Tämän jälkeen hänet raahattiin alastomana teurastuspenkkiin, jossa Clarkesta sai vaikutelman, etteivät iskut ja huudot loppuisi koskaan... Hössin päälle heitettiin peitto ja hänet raahattiin Clarken autoon, jossa kersantti pakotti hänet juomaan suuren hörpyn viskiä. Sitten Höss yritti nukkua: Clarke painoi keppinsä hänen silmäluomensa alle ja käski saksaksi: 'Pidä siansilmäsi auki, senkin sika!'... Kesti kolme päivää, ennen kuin hän teki järkevän lausunnon."
Puolen vuosisataa on Saksan kansa ollut ennenkuulumattoman syytöksen kohteena, että he olisivat kollektiivisesti tuominneet juutalaiset kuolemaan ja että, sikäli kun ovat saaneet heidät käsiinsä, olisivat tuhonneet heidät kylmäverisessä joukkomurhassa. Tämän syytöksen perustana on tunnustus, joka on aikaansaatu kidutuksella.
Silti kidutusmestarit sattuivat tekemään muutamia kiusallisia kömmähdyksiä. He keksivät "Wolzekin" tuhoamisleirin, tai antoivat Hössin keksiä sen, ja pakottivat Hössin tunnustamaan, että hän jo kesäkuussa 1941 oli vieraillut Treblinkan leirissä, joka perustettiin vasta kolmetoista kuukautta myöhemmin.
Todistajanlausuntonsa jälkeen Höss luovutettiin Puolaan. Hän kirjoitti Krakovan vankilassa omaelämänkertansa, joka kaiketi pitää suurimmaksi osaksi paikkansa, kuten hänen muistiinpanonsa juutalaistuhosta Auschwitzissa. Sitä, tulivatko hiuksia nostattavat hirmuteot, joihin Höss syyllistyi kuvaillessaan kaasutus- ja krematointiprosesseja, vartiomiehen mielikuvituksesta vai kuvailiko hän viisaasti laskelmoiden teknisiä mahdottomuuksia, joiksi kaikki tultaisiin joskus toteamaan, emme kai koskaan tule saamaan tietää.
Vaikka Auschwitz kuvattiin jo Nürnbergin oikeudenkäynneissä juutalaistuhon keskukseksi, oli noin vuoteen 1960 enemmän puhetta Dachausta ja sen kaasukammiosta (-kammioista). Saksan valtakunnan alueella kaasukammio-huijaus ei tulisi pidemmän päälle pitämään, kun todisteet sitä vastaan tulivat liian ylivoimaisiksi. Tämän vuoksi päätti historianväärennysjoukko sijoittaa kaasukammiot rautaesiripun taakse, ja hyvityksenä niille kaasukammioille, jotka haihtuivat savuna ilmaan Dachaussa, Buchenwaldissa jne. vahvistettiin voimakkaasti Auschwitz-propagandaa.
Vuoteen 1990 asti Auschwitz-museo väitti, että neljä miljoonaa ihmistä oli murhattu leirissä. Syytä ilmoittamatta vähennettiin yht'äkkiä lukumäärä "jotain miljoonan päälle" ja myönnettiin näin ollen, että oltiin valehdeltu lähes puoli vuosisataa. Luonnollisesti uuteen lukuun on yhtä vähän todisteita kun vanhaan. On vain korvattu yksi irvokkuus toisella, tässä tapauksessa vähemmän törkeällä.

29. Hitler-sitaatteja "todisteena" holokaustista
Muun todisteen puutteessa miljoonalukuisesta juutalaismurhasta esittävät joukkotuhoon uskovat sitaatteja Hitleriltä ja muilta natsijohtajilta, jotka uhkasivat tuhota juutalaiset. Mein Kampfin toisen osan viimeisessä kappaleessa lukee:
"Jos olisi sodan alussa ja sodan aikana kerrankin pistetty yhdellä kertaa kaksitoista-, viisitoistatuhatta tuommoista heprealaista kansanturmelijaa samanlaiseen myrkkykaasupilveen, jollaisia satojentuhansia kaikkien parhaiden meikäläisten työläisten kaikista kansankerroksista ja ammateista täytyi sodassa kestää, ei rintaman miljoonauhri olisi ollut turha."
Epäilemättä kohtalokas uhkaus! Kuitenkin yhteydestä, missä tämä on, ilmenee, kuten 12-15 tuhannen tekemisestä harmittomiksi, että Hitler ei pitänyt toivottavana tuhota juutalaisia kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan likvidoida marxilaiset johtajat (tosiaankin useimmiten juutalaisia), jotka hänen käsityksensä mukaan olivat syyllisiä Saksan tappioon ensimmäisessä maailmansodassa (Tikarinisku-legenda, Dolchstoß-legende).
Tuskin mistään historiankirjasta puuttuu viittausta Hitlerin puheeseen 30. tammikuuta 1939, missä diktaattori julisti:
"Jos kansainvälinen finanssijuutalaisuus Euroopan sisä- ja ulkopuolella koskaan onnistuisi syöksemään kansat taas uuteen maailmansotaan, lopputulos ei tulisi olemaan juutalaisuuden voitto, vaan juutalaisen rodun tuhoutuminen Euroopassa!"

Tämä on epäilemättä selvä tuhoamisella uhkaamista. Toki täytyy ajatella, että sotainen kielenkäyttö oli tyypillistä natsiliikkeelle, jonka täytyi heti alussa pitää puoliaan äärivasemmistoa vastaan. Sanoja, kuten "tuhota" ja "hävittää" tuli mieluusti kansallissosialistien huulilta. Vastaavanlaisia sitaatteja tuli myös joukoittain liittoutuneiden puolelta. Churchill sanoi samana päivänä, kun britit julistivat sodan, että sodan päämääränä oli "Saksan tuhoaminen". Ei kai kukaan uskonut, että Churchillin tarkoitus oli fyysisesti tuhota Saksan kansa. Sodassa tämänlaiset verenhimoiset lausunnot ovat melko yleisiä.
Kun tuhoamiseen uskovat käsittävät moiset sitaatit todistuksena tuhoamisesta, kohtaavat he ehdottoman ratkaisemattoman vastaväitteen. Jos heiltä kysyy, miksei ole olemassa yhtään asiakirjaa kansanmurhasta eikä yhtään joukkohautaa missä on holokaustin uhreja, niin he vastaavat, että saksalaiset tahtoivat salata rikoksensa maailmalta ja osittain tämän takia olisivat luopuneet asiakirjojen laatimisesta, osittain hankkiutuneet eroon ruumiista. Mutta saman tuhoamiseen uskovan mukaan olisivat natsijohtajat kainostelematta paasanneet kansanmurhasuunnitelmistaan maailmalle!

30. Nürnbergin oikeudenkäynnit
Koska joukkotuhosta ei ollut mitään todisteita - ei asiakirjoja, ei ruumiita, ei murha-aseita, ei yhtään mitään - ja ainoastaan Hitler-sitaatit olisivat aivan liian hento peruste niin vakavalle syytökselle, antoivat sodan jälkeen voittajat ja myöhemmin heidän saksalaiset marionetti-tuomioistuimensa tehtäväksi taikoa esiin todisteita tästä autiomaan kangastuksesta, miljoonien ihmisten kansanmurhasta, josta ei ollut pienintäkään jälkeä.
Nürnbergin oikeudenkäyntien tavoite oli todeta tämä maailmanhistoriallisesti ainutlaatuinen rikos, mikä saksalaisten väitetään tehneen, historialliseksi tosiasiaksi.
Tosin länsivallat eivät kavahtaneet fyysisen kidutuksen käyttöä (voi vain ajatella Rudolf Hössiä ja Dachaun vartiomiehiä), mutta useinmiten käytettiin hienostuneempaa taktiikkaa. Samalla kun joukkotuhoa käsiteltiin horjumattomana tosiasiana, olivat syyttäjät täysin kohtuullisia, kun kyseessä oli jonkun syytetyn henkilökohtainen syyllisyys; ainoastaan muutama näistä miehistä, joka istuivat syytettyjen penkillä, olivat alusta alkaen ilman mahdollisuuksia.
Näin saattoi niinkin tärkeä hahmo kuin varustusministeri Albert Speer selvitä hirttoköydestä myöntämällä joukkotuhon ja tunnustaa oman moraalisen osasyyllisyytensä siihen. Seuraavissa oikeudenkäynneissä toisen asteen natseja kohtaan käyttivät syytetyt yleensä menestyksellisesti taktiikkaa sysätä syyllisyytensä kuolleille tai kadoksissa olevien johtajien niskoille.
Lontoon sopimuksen 19. pykälän mukaan, jonka liittoutuneet laativat elokuussa 1945 ja joka toimi Nürnbergin oikeudenkäyntien perustana, ei tuomioistuin ollut sidottu todistesääntöihin. Kaikki todistusaineisto, jolla tuomioistuimen mukaan oli todistusvoimaa, oli sallittu. Sotilastuomioistuin pystyi hyväksymään raskauttavia todisteita ilman, että niiden uskottavuutta olisi pantu kokeeseen, ja syyttä hylkäämään todisteita, jotka olisivat voineet johtaa vapauttamiseen. Selkokielellä: pystyttiin mielivaltaisesti sepustamaan raskauttavaa aineistoa, ja yhtä mielivaltaisesti hylkäämään vapauttavaa aineistoa.
Lisäksi sopimuksen 21. artikla sanoo, että tuomioistuin ei yleisesti tunnetuista tosiasioista "vaadi mitään todisteita, vaan hankkii nämä tietoonsa virkateitse". Sen tuomioistuin päätti itse, mikä oli "yleisesti tunnettu tosiasia". Näin ollen olivat syytetyt syyllisiä jo heti alusta asti, koska joukkotuho ja ne muut rikokset, joista heitä syytettiin, olivat yleisesti tunnettuja tosiasioita. Näiden olosuhteiden vallitessa päästiin eroon vaivalloisesta todistelusta. Tuomarit olivat tehneet päätöksensä heti alussa.

Kuvan lähde: Maailmanhistorian pikkujättiläinen, WSOY, toim. Seppo Zetterberg
Se joka ei ole itse lukenut Nürnberg-asiakirjoja, voi pitää inhimillisesti mahdottomana tuottaa sellaisia hiuksianostattavia mielettömyyksiä, joita voittajat kohdistivat voitettuihin. Seuraavassa on ainoastaan kaksi esimerkkiä niistä hämmästyttävistä asioista, joista saksalaisia syytettiin Nürnbergissä. Ensimmäinen tulee Amerikan ja toinen Neuvostoliiton puolelta.
Vastoin yleistä mielipidettä, olisi saksalaisilla ja Hitlerillä ollut käytettävissään atomipommi, mutta sitä ei käytetty sodassa liittoutuneita vastaan, vaan ainoastaan juutalaisten murhaamiseen, mikä kaikki ilmenee seuraavasta dialogi-otteesta amerikkalaisen syyttäjä Jacksonin ja Albert Speerin välillä:
Jackson: "Ja eräitä kokeita ja tutkimuksia suoritettiin myös atomienergian saralla, eikö niin?"
Speer: "Ikävä kyllä emme olleet päässeet niin pitkälle, koska parhaat voimavaramme atomitutkimuksissa olivat muuttaneet Amerikkaan, olimme erittäin paljon jäljessä atomitutkimuksissa, ja meillä oli yhä vuosi tai kaksi vuotta matkaa, jotta olisimme voineet toteuttaa atominhalkaisun."
Jackson: "Minulle on luovutettu eräs selvitys yhdestä kokeesta, joka toteutettiin Auschwitzin läheisyydessä, ja tahtoisin mielelläni tietää, jos te olette kuulleet tästä puhuttavan tai tietäisitte jotain tästä. Tämän kokeen tarkoituksena oli nopean ja tehokkaan menetelmän kehittäminen, jolla voitaisiin nopeimmalla tavalla tuhota ihmisiä ilman, että tarvitsisi rasittua teloittamisesta, kaasuttamisesta ja polttamisesta. Minua on informoitu, että koe toteutettiin seuraavalla tavalla: Pienessä väliaikaisessa kylässä, joka oli rakennettu tätä tapausta varten, majoitettiin 20 000 juutalaista. Hiljattain keksityn tuhoamisaineen avulla tuhottiin nämä 20 000 ihmistä melkein silmänräpäyksessä ja sellaisella tavalla, ettei heistä jäänyt mitään jäljelle. Räjähdys aikaansai 400-500 °C lämpötilan ja hävitti ihmiset siten, ettei heistä jäänyt jäljelle mitään".
(Oikeudenkäynti ensisijaisia sotarikollisia vastaan kansainvälisessä sotaoikeudessa Nürnbergissä, 14. marraskuuta 1945 - 1. lokakuuta 1946, nauha XVI, istunto 21. kesäkuuta 1946.)
Neuvostosyytäjän mukaan saksalaiset murhasivat Sachsenhausenin keskitysleirissä ei yhtään vähempää kuin 840 000 venäläistä sotavankia seuraavalla tavalla:
Pienessä huoneessa oli 50 cm kokoinen reikä. Sotavanki asetettiin niska reikää kohti, ja yksi ampuja, joka oli reiän takana, ampui hänet. Tämä järjestely oli kuitenkin käytännössä riittämätön, koska ampuja ei usein osunut vankiin. Kahdeksan päivän jälkeen tehtiin uusi järjestely. Sotavanki asetettiin kuten aikaisemminkin seinää päin. Tämän jälkeen annettiin rautalevyn hitaasti liukua hänen päähänsä. Sotavanki sai vaikutelman, että hänen pituutensa tahdottiin mitata. Rautalevyssä oli pultti, joka laukaistiin, ja se iski vangin takaraivon sisään. Tämä kaatui kuolleena maahan. Rautalevyä käytettiin jalkapolkimen avulla, joka sijaitsi huoneen nurkassa (sama teos kuin edellä, nauha VII, istunto 13. helmikuuta 1946).
Niiden 840 000 sotavangin ruumiit, jotka murhattiin tällä tavalla, poltettiin syytösten mukaan neljässä siirrettävässä krematoriossa, jotka oli asennettu perävaunuihin. Ikävä kyllä ei poljinkäyttöistä takaraivonmurskauskonetta eikä niitä siirrettäviä krematorioita, joista jokainen pystyi polttamaan 210 000 ruumista hyvin lyhyessä ajassa, eikä myöskään mitään muuta fasistisista ihmeteoista esitetty tuomioistuimelle teknisenä todistusaineistona. Sen sijaan valanvannoneiden todistajien kirjallisia lausuntoja oli ylenpalttisesti. Vastaavanlaisten todisteiden hankkimiseen tarvittiin ainoastaan muutama kirjoituskone ja paljon, paljon paperia.

31. Länsisaksalaiset keskitysleirioikeudenkäynnit
Se, että saksan hallitus puoltaa tänä päivänä "natsirikollisten" oikeudenkäyntejä, vaikuttaa aluksi vaikealta ymmärtää: perusteet tälle ovat seuraavat:
Samoin kun DDR:n poliittiset rakenteet luotiin neuvostolaisten miehitysjoukkojen toimesta, muotoiltiin ne Liittotasavallassa läntisten miehittäjien valvonnassa, ennen kaikkea USA:n. Luonnollisesti amerikkalaiset huolehtivat, että se saksalainen osavaltio, jolle he olivat olleet kummeja, ei koskaan pääsisi johtavaan asemaan, jos se poikkesi tärkeissä kohdissa heidän linjastaan. Myöhemmin poliittinen järjestelmä on kehittynyt itsestään. Tämä on taipumus, joka on yleisen luontaista hierarkkisissa rakenteissa - kukaan, joka on julistautunut ateistiksi tai vapaa-ajattelijaksi, ei pääse kardinaaliksi roomalais-katoliseen kirkkoon.
Oletamme, että länsisaksalaiset kanslerit Adenauerista Schmidtiin uskoivat joukkotuhoamiseen ainakin suurimmalta osin, ja vaikkei tämä olisi ollutkaan tilanne, varoivat he tarkasti ilmaisemasta epäilyksiään. Kylmän sodan aikana oli Liittotasavalta ohjattu USA:n puoleen saadakseen suojan neuvostouhkaa vastaan. Mikäli Bonnissa hallitsevat olisivat epäilleet holokaustia tai luopuneet "sotarikosoikeudenkäynneistä", niin suurimmaksi osaksi sionistien kontrolloima USA:n lehdistö olisi reagoinut loputtomalla saksalaisvastaisella rummutuksella ja näin myrkyttänyt Bonnin ja Washingtonin välit. (Tässä voi muistella sitä, kuinka sionistit vuosien ajan mustamaalasivat Kurt Waldheimia avoimesti keksityillä sotarikoksilla. Silkasta pelosta tulla syytetyksi antisemiitiksi, ei kukaan läntinen valtiomies uskaltanut enää tavata Waldheimia, ennen kuin tsekki Vaclav Havel - kuten rohkea ja säädyllinen ihminen poikkeuksena politiikkojen joukossa - mursi kirouksen.)
Toisaalta tahtoi Liittotasavalta näiden oikeudenkäyntien toteuttamisella profiloitua ihanteellisena liittolaisena USA:lle ja todistaa demokraattisen puhtautensa. Toisaalta taas oikeudenkäynnit suorittivat tärkeää sisäpoliittista tehtävää. Uudelleen ja uudelleen osoitettiin natsihallinnon ainutlaatuinen julmuus sekä hyväksyttiin samalla parlametaristis-demokraattinen järjestelmä, jonka vikana oli se pieni kauneusvirhe, että se voitiin ainoastaan ottaa käyttöön liittoutuneiden voiton kautta. Lisäksi viemällä jokaiseen oikeudenkäyntiin lukuisia koululuokkia tahdottiin sammuttaa kaikki kansallistunteet ja omanarvontunteet nuoremmassa sukupolvessa ja näin ollen luoda hyväksyntä Bonnin politiikalle, joka edellytti täydellistä alistumista USA:n intresseille. Täten oikeudenkäynneillä oli oleellinen osa Saksan kansan "uudelleenkasvatuksessa"; ne myötävaikuttivat sodan jälkeisen järjestyksen lujittamiseen, jota myös Bonn puolusti ja joka nojasi kahteen dogmiin: siihen, että Saksa oli yksin syyllinen sotaan ja natsihallinnon maailmanhistoriallisesti ainutkertaiseen julmuuteen, josta selvimmän osoituksen sai holokaustista.
Kaikki tämä viittaa siihen, ettei oikeudenkäyntien tarkoituksena ollut selvittää yksittäisten henkilöiden syyllisyyttä, vaan olla luonteeltaan puhtaasti poliittisia. Tämän myötä ei tietenkään tarkoiteta sitä, että kaikki syytetyt olisivat olleet syyttömiä; epäilemättä heidän joukossa oli murhaajia ja kiduttajia. Silti oli kysymys siitä, kuka syytetyistä oli syyllinen ja kuka ei, täysin alempiarvoinen. Kukaan ei ollut kiinnostunut hahmosta syytetyn penkillä; he olivat vaihdettavia.
Se, että oikeudenkäynnit eivät menneet oikeusvaltion periaatteiden mukaisesti, ilmenee jo siitä, ettei yhdessäkään niistä pyydetty lausuntoa murha-aseesta, kaasukammioista. Sellainen lausunto olisi ainoastaan todistanut joukkokaasutusten tekniset mahdottomuudet, ja koko joukkotuho olisi romahtanut kasaan korttitalon lailla.
Ainoat todistusaineistot olivat silminnäkijöiden kertomuksia. Kuten aikaisemmat keskitysleirivangit, tunsivat todistajat vihaa syytettyjä kohtaan, koska olosuhteet keskitysleireillä olivat ilman kaasukammioita ja järjestelmällisiä joukkomurhiakin usein erittäin kamalat. Näiden olosuhteiden vallitessa oli todistajille vastustamatonta syyttää syytettyjä, niiden oikeasti tekemien vääryyksien lisäksi myös muista, verrattomasti pahemmista. Heillä ei ollut mitään pelättävää, koska yhtäkään natsioikeudenkäyntien todistajaa ei koskaan syytetty väärästä valasta - ei edes Filip Mülleria, joka Auschwitz-oikeudenkäynnissä Frankfurtissa tokaisi, että yksi SS-mies oli heittänyt lapsen kiehuvaan ihmisrasvaan, joka krematoinnissa tippui kaasutettujen ruumiista; eikä myöskään toista todistajaa, joka kertoi, että kapot teloitusten välissä pitivät polkupyöräkilpailuja kaasukammioissa; vastaavanlaisiin urheilutapahtumiin olisi huone ollut erittäin sopiva, koska lattia oli vinossa, jotta kaasutettujen veri pääsi valumaan pois.
Miksi useimmat syytetyt myönsivät kaasukammioiden olemassaolon tai eivät edes kiistäneet niitä?
Samoin kuin Nürnbergin oikeudenkäynneissä, oli joukkotuhoaminen länsisaksalaisissa oikeudenkäynneissä historiallisesti todistettu tosiasia, josta ei saanut keskustella. Keskustella sai ainoastaan yksittäisten syytettyjen osallisuudesta murhatekoihin. Mikäli joku syytetty kiisti kaasukammioiden olemassaolon ja juutalaistuhon, saattoi hän itsensä täysin toivottomaan tilanteeseen ja riskeerasi saada tämän "jääräpäisyyden" takia erittäin ankaran tuomion. Näin lähes kaikki syytetyt valitsivat yhteisymmärryksessä asianajajiensa kanssa taktiikan olla kiistämättä kaasukammioiden olemassaoloa vaan ainoastaan oman osallisuutensa kaasutuksiin, tai jos todistajien lausunnot olivat liian musertavia, vetoamisen siihen että olivat toimineet käskyjen mukaan.
Yhteistyöhaluiset syytetyt saattoivat toivoa lieviä rangaistuksia, vaikkakin rikokset joista heitä syytettiin eivät koskaan olleet kovin hirvittäviä. Belzec-oikeudenkäynnissä 1965 tuomittiin ainut syytetty Josef Oberhauser osallisuudesta 300 000 murhaan, mutta hän selvisi naurettavan lievällä tuomiolla, 4 ? vuotta kuritushuoneessa, eikä hänen täytynyt edes istua koko aikaa. Tämän lempeyden syy: Oberhauser kieltäytyi koko menettelyn ajan tekemästä minkäänlaista julkilausumaa. Toisin sanoen: syytetty ei kiistänyt syytettä, ja näin ollen länsisaksalainen oikeusistuin saattoi jälleen kerran voitonriemuisesti todeta, että syyllinen ei ollut kieltänyt joukkomurhia (Rückerl, s. 83-84). Auschwitz-oikeudenkäynnissä Frankfurtissa sai syytetty Robert Mulka, joka oli "todistettu" syylliseksi erityisen petomaisiin häpäisyihin, 14 vuoden rangaistuksen, jota kritisoitiin liian lieväksi. Jo neljän kuukauden kuluttua vapautettiin Mulka "terveyssyistä" - hän oli pelannut mukana "syytepelissä" ja myöntänyt kaasukammioiden olemassaolon. Se joka tätä ei tehnyt, ei voinut odottaa lempeyttä. Kurt Franz, syytettynä Treblinka-oikeudenkäynnissä, oli viettänyt armahdukseensa vuonna 1993 asti 35 vuotta kaltereiden takana, koska hän oli uppiniskaisesti kieltänyt virallisen Treblinka-kuvan. Hänen kanssasyytettynsä Suchomel, joka kertoi, että juutalaiset "marssivat kaasukammioihin alastomina ja hyvässä järjestyksessä", istui ainoastaan neljä vuotta.
Näin tuomittiin ja tuomitaan oikeudenmukaisesti "vapaimmassa saksalaisessa valtiossa kautta aikain". Tuomari tai yleinen syyttäjä, joka näissä olosuhteissa kovaan ääneen epäili joukkotuhoa ja kaasukammioita, tiesi kyllä, että hänen uransa oli peruuttamattomasti tuhottu. Siksi eivät säädylliset juristit koskaan ottaneet vastaan tuomarin- tai syyttäjänosaa sellaisissa oikeudenkäynneissä, vaan luovuttivat nämä tehtävät toisille. Edes lakimiehet eivät kyseenalaistaneet koskaan kaasukammioiden olemassaoloa, vaan ainoastaan heidän päämiehensä osuuden kyseessä oleviin murhiin.
Loistava esitys teemasta natsioikeudenkäynnit löytyy Wilhelm Stäglichin kirjan Der Auschwitz-Mythos neljännestä luvusta. Tämä on voimakkain luku muutenkin erinomaisessa kirjassa. Teoksensa lopussa Stäglich kommentoi Auschwitz-oikeudenkäynnin lopputulosta seuraavilla sanoilla:
"Tällä tavalla tuomion aikaansaaminen muistuttaa kaikkein kiusallisinta menettelytapaa, jota käytettiin keskiaikaisissa noitaoikeudenkäynneissä. Myös silloin oli tuttua sellainen, että varsinainen rikos oli ainoastaan jotakin mitä "oletettiin", koska sitä oli pohjimmiltaan mahdotonta todistaa. Myöskin sen ajan arvossapidetyimmät juristit... edustivat mielipidettä, että "vaikeasti todistettavissa rikoksissa" voitiin luopua objektiivisen asianlaidan tutkimisesta, jos "olettamiset" liittyivät kyseiseen asianlaitaan. Suhteessa todistettavissa oleviin syytöksiin kyöpelinvuorikäynneistä, haureudesta pirun kanssa ja vastaavista mielettömyyksistä, olivat keskiaikaiset tuomarit täysin samassa tilanteessa kuin 1900-luvun "valveutunut" tuomarikunta suhteessa kaasukammioihin. Heidän täytyi uskoa heitä, muuten he joutuisivat itse roviolle - kuten siirretyssä merkityksessä myös Auschwitz-tuomioistuimen tuomarit."

32. Frank Walus ja Ivan Demjanjuk.
Vuonna 1974 Simon Wiesenthal sai selville, että puolalaisperäinen amerikkalainen Frank Walus oli pyövelirenkinä saksalaisille ollessaan tehnyt todella häpeällisiä tekoja juutalaisia kohtaan. Näin ollen Walus vietiin oikeuteen. Ei vähempää kuin 11 valanvannonutta juutalaista todistajaa kertoi, että Walus oli murhannut vanhan naisen, nuoren naisen, useita lapsia ja yhden raajarikon petomaisella tavalla. Walus, eläkkeellä oleva tehdastyöläinen, otti 60 000 dollaria velkaa maksaakseen puolustuksensa. Hän onnistui lopulta saamaan Saksasta asiakirjoja, jotka todistivat, ettei hän koko sodan aikana ollut ollenkaan Puolassa vaan työskenteli baijerilaisella tilalla, jossa hänet vieläkin muistettiin "Franzlina". Näin syyte raukesi. Walus oli Wiesenthalin takia vararikossa, mutta pysyi vapaana miehenä. (Lähde: Hans Peter Rullmann, Der Fall Demjanjuk, Verlag für ganzheitliche Forschung und Kultur, 1987, sekä Mark Weber, "Simon Wiesenthal: Bogus Nazi Hunter", Journal of Historical Review, Vol 9, No. 4, Winter 1989/90.)
Ivan Demjanjuk, ukrainalaista syntyperää oleva Amerikan kansalainen, luovutettiin amerikkalaisten viranomaisten toimesta Israeliin, jolloin käytännössä lähes kaikkia oikeusvaltion periaatteita loukattiin. Israelissa hänet pistettiin oikeuden eteen "hirviönä Treblikasta". Laumoittain valanvannoneita todistajia kertoi, kuinka "Iivana Julma" oli riehunut Treblinkassa. Hän murhasi omakätisesti 800 000 juutalaista romuttamisvalmiin panssarivaunun pakokaasuilla. Hän leikkasi juutalaisilta korvat, mutta antoi ne kuitenkin takaisin kaasukammiossa. Hän leikkeli pistimellään ruumiista lihanpaloja. Hän viilsi raskaana olevilta naisilta vatsan auki pistimellään. Hän leikkasi juutalaisnaisilta rinnat irti miekallaan, ennen kuin he menivät kaasukammioon. Hän ampui, löi, pisti, kuristi ja piiskasi hengiltä juutalaiset tai antoi heidän hitaasti nääntyä nälkään. Näin Demjanjuk tuomittiin kuolemaan.
Samanaikaisesti israelilaiset oikeusasteet myönsivät, ettei ukrainalainen todennäköisesti koskaan ollut Treblinkassa. He harkitsevat nyt hänen syyttämistään joukkomurhista Sobiborin leirissä. Ainut todistusaineisto Demjanjukia vastaan on palvelustodistus Sobiborista, KGB:n väärennös. Kemiallisen analyysin mukaan se on tehty USA:ssa, paperissa on ainesosa, valokuvakemikaali, jota alettiin käyttää vasta 60-luvulla. Ongelmana on nyt, että suuret joukot valanvannoneita todistajia tunnisti Demjanjukin Treblinkan hirviöksi. Hänen tapauksensa osoittaa painotuksella, minkä verran todistuksilla on arvoa vastaavanlaisissa oikeudenkäynneissä. (Lähde: Rullmann, Der Fall Demjanjuk.)

33. Mitä "Holokaustista" selvinneet juutalaiset kertovat
Evas Geschichtessa (Wilhelm Heyne Verlag 1991) kertoo Eva Schloss, Otto Frankin tytärpuoli, kuinka hänen äitinsä vältti kaasukammion ihanalla kohtalon antamalla erivapaudella. Kappale päättyy seuraavilla sanoilla:
"Sinä yönä krematoriot paloivat tuntikausia, ja oranssinvärisiä leikkejä kohosi savupiipuista yönmustalle taivaalle." (s.113)
Vastaavanlaista löytyy lukuisista "selvinneiden kertomuksista". Savupiipuista tulevat liekit kuuluvat yksinkertaisesti holokaustiin. Jos vaan joku holokaustista selvinneistä tajuaisi vihdoinkin, ettei krematorioiden savupiipuista tule liekkejä!
Erittäin mauton legenda, joka putkahtaa esille useissa sellaisissa kertomuksissa, kertoo siitä ihmisrasvasta, joka valui ruumiista kun ne poltettiin ja jota käytettiin lisäpolttoaineena. Sonderbehandlungissa Filip Müller kirjoittaa:
"Murhainsinööri kiipesi yhdessä apulaisensa Eckhardin kassa alas yhteen niistä kuopista ja merkkasi maahan 25 - 30 cm leveän alueen, joka kulki keskellä ja pituussuunnassa. Tästä kaivettiin maa pois keskeltä molempia reunoja kohti niin, että saatiin heikosti kalteva ränni, jossa kuopassa poltettavien ruumiiden rasva valuisi, ja kerääntyisi kahteen säiliöön." (alkaen s. 207.)
Kysy krematorio-asiantuntijalta mitä mieltä hän on tästä! Tämä sanomaton kauhutarina on voittanut jalansijan myös yhdestä "vakavasta" kirjasta, Hilbergin (s. 1046). Sellaiset esimerkit saavat meidät selvästi ymmärtämään miten nämä "selviytyjien kertomukset" saivat alkunsa. Joku joka "selvisi holokaustista" tempaa vastaavanlaisen tarinan tuulesta, ja tämän jälkeen kaikki muut "selviytyneet" kirjoittavat tästä.
Tietysti voi Eva Schlossin tai Filip Müllerin kirja sisältää myös todenmukaisia kuvauksia. Kun sellaiset kirjailijat kuvailevat vaikeita työskentely-olosuhteita, hirvittäviä hygieenisiä oloja, nälänhätää, pahoinpitelyjä tai teloituksia, niin ne voivat pitää läpikotaisin paikkansa. Kaikissa tapauksissa ovat tiedot kaasukammioista ja suunnitelluista tuhoamistoimista keksittyjä.
Seuraavaksi on muutama kappale yhdestä holokaustin "objektiivisesta selvityksestä".
Elie Wiesel Babi Jarin verilöylystä Kielin ulkopuolella (jonka neuvostopropaganda keksi):
"Myöhemmin sain silminnäkijältä kuulla, että maa tärisi kuukausia ja verigeysireitä suihkusi aika ajoin maasta. (Paroles d'Etranger, Editions du Seuil 1982, s. 86)
Kitty Heart Aber ich lebessa Auschwitzin joukkomurhista:
"Omin silmin olin todistamassa murhaa, mutta ei yhden ainoan ihmisen murhaa vaan satojentuhansien ihmisten, viattomien ihmisten, jotka suurimmaksi osaksi pahaa aavistamatta vietiin suureen halliin. Se oli näky, jota ei koskaan pysty unohtamaan. Ulkona, matalaa rakennusta vasten, olivat tikapuut, jotka ulottuivat pienelle luukulle asti. Hahmo SS-univormussa kiipesi ripeästi ylös tikapuita. Ylhäällä mies puki kaasunaamarin ja hanskat päälle, piti tämän jälkeen luukkua auki oikealla kädellään, otti taskustaan pussin ja kaatoi nopeasti pussin sisällön, valkoista jauhetta, sisälle, jonka jälkeen hän nopeasti sulki luukun. Salamana hän oli jälleen alhaalla, heitti tikapuut nurmikolle ja juoksi paikalta kuin pahat henget olisivat olleet hänen perässään. Samalla hetkellä kuuluivat ne hirvittävät karjumiset, epätoivoiset kirkumiset, kun ihmiset ovat tukehtumaisillaan... Noin 5-8 minuutin kuluttua olivat kaikki kuolleet." (Siteerattu Stäglich, Auschwitz-Mythos, Grabert 1979, s. 198)
Valkoinen jauhe - joka on koostumukseltaan yhä täysin tuntematonta - vaikutti loppuvan Auschwitzista, koska SS katsoi olevansa pakotettu käyttämään muita murhamenetelmiä. Näin kuvailee Eugène Aroneanu omassa "objektiivisessa selvityksessään":
"800-900 metriä paikasta, jossa uunit sijaitsevat, nousevat vangit pieniin vaunuihin, jotka kiertävät kiskoilla. Auschwitzissa ne ovat eri kokoisia ja niihin mahtuu 10-15 ihmistä. Heti kun vaunu on täynnä, laitetaan se liikkeeseen kaltevalla pinnalla ja se rullaa täydellä vauhdilla alas erästä käytävää. Käytävän lopussa on seinä, ja sen takana uunin aukko. Heti kun vaunu osuu seinään, avautuu tämä automaattisesti. Vaunu kaatuu kumoon ja kippaa elävistä ihmisistä koostuvan kuormansa uuniin." (Aroneau, Camps de concentration, Office français d'édition 1945, s. 182)
Vastakohtana tälle "silminnäkijäkertomukselle" Zofia Kossakin vastaavassa, Du fond de l'abîme, Seigneur, kuvaillaan myös kaasukammioita, mutta hänen mukaansa Zyklon-B:tä ei "heitetty sisälle", vaan se nousi lattiassa olevasta reiästä:
"Kimeä pirinä, ja lattiassa olevista aukoista alkoi heti kohoamaan kaasua. Parvekkeelta, josta näki ovet, SS-miehet katselivat uteliaina kuolemaantuomittujen kuolinkamppailua, kauhua, kramppeja. Näille sadisteille se oli spektaakkeli, josta he eivät koskaan voineet saada tarpeekseen... Kuolinkamppailu kesti 10-15 minuuttia... Voimakkaat tuulettimet poistivat kaasun nopeasti. Erikoiskomennuskunta ilmestyi kaasunaamareissa, avasi ovet, jotka olivat sisäänkäyntiä vastapäätä, ja siellä oli ramppi, jossa oli pieniä vaunuja. Joukkue lastasi ruumiit vaunuihin, valtavalla kiireellä. Toiset odottivat. Ja silloin kävi usein niin, että kuolleista tuli jälleen eläviä. Tämä annostus vaikutti ainoastaan tainnuttavasti, ei tappavasti. Usein tapahtui niin, että vaunuilla olevat uhrit virkosivat... Nämä viilettivät alas ja tyhjensivät kuormansa suoraan uuniin." (Siteerattu R. Faurisson, Réponse à Pierre Vidal-Naquet, La vieille taupe 1982, s. 58/59).
Auschwitzissa tapahtui kummia myös kaasukammioiden ulkopuolella:
"Aika ajoin saapui myös SS-lääkäreitä krematorioon, useimmiten Hauptsturmführer Kitt ja Obersturmführer Weber. Sellaisena päivänä asiat sujuivat kuin teurastamossa. Ennen teloituksia tunnustelivat molemmat lääkärit samalla tavalla kuin eläintenkäsittelijät reisiä ja pohkeita vielä elossa olevilta miehiltä ja naisilta, löytääkseen "parhaat palat". Ampumisen jälkeen uhrit joutuivat pöydälle. Sitten lääkärit leikkasivat paloja vielä lämpimästä reisi- ja pohjelihasta ja heittivät ne vieressä olevaan säiliöön. Äskettäin ammuttujen lihakset liikkuivat vielä ja vetäytyivät kramppiin, tärisivät sangoissa ja pistivät nämä nykivään liikkeeseen." (Filip Müller, Sonderbehandlung, s. 74.)
Ukrainalaisten sietämättömästä käytöksestä Treblinkassa moitti Jankel Wiernik, holokaustista hengissä selvinnyt:
"Ukrainalaiset olivat jatkuvasti humalassa ja möivät kaikkea, jota olivat onnistuneet varastamaan leiristä, saadakseen lisää rahaa viinaan... Kun he olivat nautiskelleet ja olivat räkäkännissä, etsivät he muita huvituksia. Usein he valitsivat kauneimmat juutalaiset tytöt niistä alastomista naisista, jotka marssivat ohi, raahasivat heidät mukanaan parakkeihinsa, raiskasivat heidät ja toimittivat heidät sen jälkeen kaasukammioihin." (A. Donat, The Death Camp Treblinka, Holocaust Library 1979, s. 165)
Sitä, kuinka ne 800 000 tai vielä enemmän ruumista voitiin Treblinkassa tuhota jälkiä jättämättä, kuvailee useampi kirjailija. Tässä on ensiksi ote Jean-François Steinerin kirjasta Treblinka. Die Revolte eines Vernichtungslagers:
"Hän oli vaalea ja laiha, hänellä oli ystävälliset kasvot, hän käyttäytyi vaatimattomasti ja löysi itsensä eräänä aurinkoisena aamupäivänä pienen matkalaukkunsa kanssa tuonelan portin edestä. Hänen nimensä oli Herbert Floss ja hän oli ruumiidenpolttamisen asiantuntija...
Seuraavana päivänä ruumiit kasattiin, ja Herbert Floss paljasti salaisuutensa: ruumiskasan kokoonpano. Hänen kertomuksensa mukaan kaikki ruumiit eivät palaneet samalla tavalla. Oli olemassa hyviä ja huonoja ruumiita, tulenkestäviä ja tulenarkoja. Taito perustui hyvien käyttämiseen huonojen polttamiseksi. Hänen tutkimustensa mukaan - jotka hän oli ilmeisesti vienyt pitkälle - vanhat ruumiit paloivat paremmin kuin nuoret, lihavat paremmin kuin laihat, naiset paremmin kuin miehet ja lapset huonommin kuin naiset mutta paremmin kuin miehet. Näin ollen ilmeni, että vanhat lihavien naisten ruumiit olivat ideaalisia. Herbert Floss laitatti sellaiset sivuun, samoin kuin miesten ja lasten ruumiit. Kun oli kaivettu ylös ja lajiteltu lähes 1000 ruumista, siirryttiin pinoamiseen, jossa laitettiin parempi polttomateriaali alimmaiseksi ja kasattiin huonompi päälle. Bensiinikanisterit, joita Flossille tarjottiin, hän torjui ja pyysi sen sijaan polttopuita. Hänen näytöksestään täytyi tulla täydellinen. Polttopuut aseteltiin ruumiskasan halsterin alle pieniksi tulipesäkkeiksi, jotka muistuttivat leirinuotioita. Nyt oli kärsimysten hetki. Hänelle annettiin juhlallisesti tulitikkuaski. Hän kumartui ja sytytti ensimmäisen tulipesäkkeen, tämän jälkeen muut, ja sillä välin kun polttopuut asteittain muuttuivat liekeiksi, meni hän omalaatuiseen tapaansa toimitsijoiden luo, jotka odottivat vähän matkan päässä.
Liekit kohosivat yhä korkeammalle ja nuolivat ruumiita, aluksi hitaasti, mutta sen jälkeen polttavalla voimalla... Yhtäkkiä ruumiskasa oli ilmiliekeissä. Liekit ampaisivat korkeuksiin, ilmestyi savupilviä, kuului valtava räsähdys, kuolleitten kasvot vääristyivät tuskallisesti, liha katkesi. Helvetillinen näytelmä. Jopa SS-miehet seisoivat hetken kuin kivettyneet ja katsoivat mykkinä ihmettä. Herbert Floss loisti. Ruumiskokon leimahtaminen oli hänen elämänsä ihanin kokemus...
Sellaista tapahtumaa piti juhlia. Pöytä kannettiin esille, asetettiin vastapäätä ruumiskokkoa ja katettiin viina-, olut- ja viinipulloilla. Päivä lähestyi loppuaan, ja iltataivas vaikutti peilaavan ruumiskokon korkeita liekkejä kaukana tuolla horisontissa, kun aurinko laski tulenpunaisella loistolla.
Lalkan merkistä pamahtivat korkit, ja mahtava juhla alkoi. Ensimmäinen malja kohotettiin Führerille. Kaivinkonemiehistö oli palannut välineilleen. Kun SS-miehet karjuen kohottivat lasinsa, vaikutti siltä, että koneet olisivat saaneet elämän; mahtavilla liikkeillä ne kohottivat teräskäsivartensa taivaalle nykivään, värisevään Hitler-tervehdykseen. Se oli kuin merkki. Miehet kohottivat kymmenen kertaa käsivartensa ja joka kerta kajahti "Sieg-Heil". Elävät koneet vastasivat koneihmisten tervehdykseen, ja ilmassa raikui hurraahuutoja Führerille. Juhla jatkui niin kauan kunnes ruumiskokko oli palanut loppuun. Maljojen jälkeen laulettiin; kaikui villejä, hirvittäviä lauluja, vihantäyteisiä, kauhistuttavia lauluja; lauluja iänikuiselle Saksalle." (Steiner, Treblinka, Gerhard Stalling Verlag 1966, alkaen s. 294)
Natsien hämmästyttäviä pyroteknisiä valmiuksia kuvailee myös Vasili Grossman kirjassa Die Hölle von Treblinka (siteereattu Historische Tatsachen nr 44:n mukaan):
"Työskenneltiin päivin ja öin. Ihmiset, jotka olivat olleet mukana ruumiiden polttamisessa, kertoivat, että nämä uunit muistuttivat valtavia tulivuoria, joiden hirvittävä kuumuus poltti työläisten kasvoja, ja että liekit ulottuivat 8-10 metriin... Heinäkuun lopussa kuumuudesta tuli tukahduttava. Kun haudat avattiin, kaasua kohosi kuin valtavasta kattilasta. Hirvittävä löyhkä ja uunien kuumuus tappoi riutuneet ihmiset. Kun he kiskoivat esiin kuolleita, painuivat he itse kasaan, kuolivat ja tippuivat uunin halsterille."
Uskottava juutalainen holokaustista hengissä selvinnyt Jankel Wiernik ilahduttaa meitä lisäksi näillä pikanteilla yksityiskohdilla:
"Ruumiit upotettiin bensiiniin. Tästä koitui huomattavia kuluja, eikä lopputulos ollut tyydyttävä; miespuoliset ruumiit eivät tahtoneet yksinkertaisesti palaa. Heti kun lentokone ilmestyi taivaalle, keskeytettiin kaikki työt, ja ruumiit peitettiin lehdillä suojaksi lentokonepartioilta. Se oli kammottava näky, hirvein, mitä ihmissilmä koskaan oli nähnyt. Kun raskaana olevien naisten ruumiit poltettiin, vatsa halkesi, ja oli mahdollista nähdä kuinka sikiö paloi kohdussa... Gangsterit seisovat tuhkan vieressä ja tärisevät saatanallisissa naurunpuuskissa. Heidän kasvonsa hehkuvat puhtaasta pirunomaisesta ilosta. He kippistelevät vodkaa ja kaikkein halutuimpia väkijuomia, samalla kun he lämmittelevät tulen vieressä." (Donat, The Death Camp Treblinka, s. 170-171)
Selvitäkseen paremmin stressistä Treblinkassa, etsivät saksalaiset ja ukrainalaiset lievennystä musiikista. Holokaustin asiantuntija Rachel Auerbach kertoo:
"Kaunistellakseen murhaamisen monotoniaa saksalaiset perustivat juutalaisen orkesterin Treblinkaan... Tällä oli kaksi tarkoitusta: Ensiksi peittää mahdollisimman pitkälti kaasukammioihin ajettujen ihmisten huudot ja vaikerrus, ja toiseksi huolehtia leirimiehistön musikaalisesta viihdyttämisestä, joka koostui kahdesta musiikkia rakastavasta kansasta: saksalaisista ja ukrainalaisista." (Donat, s.44)
Siitä, kuinka Sobiborin joukkomurhat tapahtuivat, on Alexander Pechersky ottanut selvää ja kuvaillut Die Revolte von Sobiborissa:
"Ensisilmäyksellä vaikutti siltä, kuin olisi tullut aivan tavalliseen kylpyhuoneeseen: hanat kylmälle ja kuumalle vedelle, pesuallas... Heti kun kaikki olivat sisällä, ovet suljettiin äänekkäällä pamauksella. Katossa olevasta reiästä valui kiemurrellen mustaa ainetta..." (Siteerattu Mattognon mukaan, The Myth of the Extermination of the Jews)
Nykyhistorian mukaan ei Sobiborissa tehty 250 000 murhaa jollain raskaalla kiemurrellen valuvalla aineella, vaan moottoripakokaasuilla. Jälleen on yksi mahdottomuus korvattu toisella.
Meitä syytetään siitä, että meillä on taipumus esitellä epäluotettavia tekstejä? Siteeraa sitten jotakin uskottavaa silminnäkijälausuntoa kaasutuksista, edes yhtä ainoaa!

34. Missä ovat miljoonat "kadonneet"?
Revisionistien täytyy luonnollisesti kysyä itseltään, mitä tapahtui niille "kadonneille" juutalaisille, jos heitä ei kaasutettu, ja kuinka korkealle pitäisi juutalaisten sodan ja Hitlerin valta-alueen vainojen uhrien lukumäärä asettaa.
Hän, joka tässä odottaa tarkkoja lukuja, joutuu pettymään, sillä on mahdotonta esittää sellaisia. Riippumatta siitä, että vapaa tutkiminen estetään poliittisella tabulla, vaikeutetaan jokaista tutkimusta juutalaisten väestötilastoista lukemattomilla ansoilla: Kysymyksellä kuka on juutalainen (tänä päivänä, assimiloitumisen ja seka-avioliittojen aikakautena, ei enää ole mahdollista erotella juutalaisia ja ei-juutalaisia); Se tosiasia, ettei USA laske juutalaista väestöään; neuvostovallan ja sionististen tilastojen surullisen kuuluisa epäluotettavuus. Näin ollen on pakko tyytyä arvioihin.
Tärkein väestötieteellinen tutkimus juutalaisten kohtalosta toisessa maailmansodassa tulee saksalais-amerikkalaiselta Walter Sanningilta. Hänen uraauurtavassa teoksessaan The Dissolution of the Eastern European Jewry (Saksaksi julkaistu Garbert Verlagin toimesta nimellä Die Auflösung) Sanning toimii seuraavasti: hän tukeutuu lähestulkoon ainoastaan juutalaisiin ja liittoutuneiden lähteisiin ja hyväksyy ainoastaan saksalaisia todisteita, mikäli ne todistettavasti juontuvat antinatsien puolelta. Tiivistämme lyhyesti Sanningin tutkimukset koskien avainmaita Puolaa ja Neuvostoliittoa. Se joka on kiinnostunut yksityiskohdista tai muiden maiden tilastoista, saa tutkia kirjaa.
Usein puhutaan, että noin 3,5 miljoonaa juutalaista asui Puolassa 1939. Tähän lukuun tullaan kun vuoden 1931 jälkeen, jolloin oli viimeinen väestönlasku, joka antoi luvun 3,1 miljoonaa juutalaista, oletetaan tapahtuneen täysin epärealistista väestönkasvua ja ollaan välittämättä juutalaisten joukkomaastamuutosta. Vuosina 1931-1939 maasta muutti satojatuhansia juutalaisia taloudellisen hädän ja Puolan yhä aggressiivisemman antisemitismin vuoksi. Jopa Nykyhistorian Instituutti Münchenissä laskee, että noin 100 000 juutalaista muutti vuosittain maasta. Tämän vuoksi ei Puolassa ole voinut asua 2,7 miljoonaa juutalaista enempää vuonna 1939 (Sanningin laskelmien mukaan 2 633 000).
Näistä juutalaisista merkittävä osa asui niillä alueilla, jotka Neuvostoliitto miehitti syyskuussa 1939. Kun Hitler ja Stalin jakoivat Puolan, pakeni lisäksi satojatuhansia juutalaisia itään päin. Saksaan liitetyn Länsi-Puolan sekä myös Keski-Puolan, joka joutui Saksan alaisuuteen samalla tavalla kuin "Kenraalikuvernementti", alueilla jäljellä oli enää noin miljoona (Sanningin laskelmien mukaan alle 800 000!) juutalaista. Ne juutalaiset, jotka jäivät Saksan alaisuuteen, koottiin gettoihin ja tiesivät tämän vuoksi joutuvansa komennetuiksi pakkotyöhön. Myös ilman joukkotappoja ja kaasukammioita oli heidän kohtalonsa tarpeeksi hirvittävä. Rutto ja nälänhätä getoissa vaati kymmeniätuhansia uhreja.

Wehrmacht ylittää Puolan rajan 1.9.1939
Kun saksalaiset joukot marssivat Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, evakuoitiin suurin osa juutalaisista, virallisten Neuvostoliiton tietojen mukaan 80 %, ja heidät hajasijoitettiin joka puolelle jättiläisvaltiota. Tämä koski myös puolalaisia juutalaisia, jotka olivat vuodesta 1939 eläneet Stalinin piiskan alaisuudessa. Neuvostoliiton juutalaisista joutui tuskin paljoa yli 3/4 miljoonaa saksalaisen herruuden alle. Sota, Einsatzgruppenien joukkoampumiset sekä kotimaisen väestön pogromit vaativat korkean veriveron. Kuitenkin enemmistö juutalaisista selvisi hengissä.
Vuonna 1942 alkoivat saksalaiset lähettää juutalaisia kaikista hallitsemistaan maista valloitetuille alueille idässä. Tämä oli "juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu". Uudelleensijoitetut juutalaiset koottiin gettoihin. Näiden karkotettujen kohtaloa ei vieläkään ole tutkittu kovinkaan paljoa. Koska nämä muuttotoimenpiteet puhuivat myyttiä vastaan, ovat voittajavallat epäilemättä tuhonneet asiaan liittyvät asiakirjat tai ovat antaneet niiden hävitä myrkkykaappiin, eivätkä karkotettujen "eloonjäämiskertomukset" olleet tervetulleita, koska legenda Euroopan juutalaisuuden hävittämisestä tuhoamisleireissä olisi saanut pahan kolauksen. Kuitenkin myös tuhoamiseen uskovat myöntävät juutalaisten joukkokarkotukset Venäjälle; Gerald Reitlinger omistautuu aika yksityiskohtaisesti tälle kysymykselle Final Solution -teoksessaan. Se kuuluu holokaustin lukemattomiin ihmeisiin, että natsit ajankohtana, jolloin he olivat jo aikoja sitten päättäneet juutalaisuuden täydellisestä fyysisestä tuhoamisesta, lähettivät joukoittain juutalaisia tuhoamisleirien ohi, jotka kävivät ylikierroksilla, Venäjälle, ja antoivat heidän asettua sinne asumaan.
Karkotettujen lukumäärää ei pystytä toteamaan. SS-tilastotieteilijä Richard Korherrin mukaan heitä oli maaliskuuhun 1943 mennessä 1 873 000. Luonnollisestikaan Korherr-raportti ei ole ehdottoman luotettava.

Kirjassaan Die zweite babylonische Gefangenschaft Steffen Werner käsittelee juutalaisten asutusta Valko-Venäjällä. Vaikkakin kirja täytyy lukea varoen, latoo se aihetodisteita aihetodisteiden perään siitä, että erittäin suuri määrä juutalaisia lähetettiin Valko-Venäjän itäosaan ja he jäivät sinne sodan päätyttyä. Niistä puolalaisista juutalaisista, jotka joutuivat Neuvostoliittoon, jäi melko varmasti erittäin suuri osa jäljelle, kun he olivat Puolassa menettäneet kaiken omaisuutensa eikä heillä siellä ollut mitään tulevaisuudennäkymiä. Sitä paitsi Neuvostoliitto ajoi siihen aikaan juutalaisystävällistä politiikkaa; tämä muuttui vasta vähän ennen Stalinin kuolemaa. Vaikuttaa epätodennäköiseltä, että länsi- ja keskieurooppalaiset juutalaiset olisivat vapaaehtoisesti jääneet Neuvostoliittoon pidemmäksi aikaa. Pidettiinkö useita siellä vasten tahtoaan? Kuinka monet kuolivat, kuinka monet palasivat kotiin ja jatkoivat siitä vaeltamista edelleen? Mitä tapahtui esim. niille tuhansille hollantilaisille juutalaisille, jotka Birkenaun ja Sobiborin kautta karkotettiin Venäjälle? Pelkkiä kysymyksiä ilman vastauksia! Tänään, lähes puoli vuosisataa sodan päättymisestä, on aika haudata kaasukammioälyttömyys ja näin tehdä loppu valtion määräämästä teeskentelystä, valehtelusta ja väärentämisestä, avata arkistot ja kannustaa rehelliseen historiantutkimiseen sen sijaan, että raahataan vakavia tutkijoita kuten Faurisson oikeuden eteen, kuten Leuchter- ja Rudolf-raportit, ja asettaa kirjat kuten Stäglichin Auschwitz-Mythos kiellettyjen kirjojen luetteloihin.

35. Hajaantuminen
Pian sodan päättymisen jälkeen muutti useita satoja tuhansia juutalaisia Palestiinaan, USA:n ja moniin muihin maihin. Kiehtovimpaan osaan Sanningin kirjassa kuuluu esitys näistä maastamuuttoaalloista. Sanning kertoo minkälaisten seikkailujen kautta useat juutalaiset pääsivät uusiin kotimaihinsa. Useat jäivät Kyprokselle tai Persiaan, kunnes he saavuttivat varsinaisen kohteensa; toiset oleilivat vuosia Marokossa tai Tunisiassa. Kaikki tiedot vahvistetaan virallisilla väestötilastoilla samoin kuin sitaateilla juutalaisten kirjailijoiden teoksista.
Saksalaisten miehittämillä alueilla Neuvostoliitossa laskee Sanning menetysten liikkuvan 130 000 kieppeillä ja eurooppalaisille valtioille menetyksen olevan jotain yli 300 000 ihmistä. Hän huomauttaa, että uhrien todellinen määrä voi olla oleellisesti pienempi tai muutamia satoja tuhansia suurempi. Meistä kakkosvaihtoehto vaikuttaa erittäin paljon todennäköisemmältä kuin ensimmäinen. Se on tosin erittäin epätodennäköistä, mutta kun tarkastellaan epätietoisuuksia, ei ole täysin poissuljettua, että juutalaisen kansan menetykset ihmishengissä Saksan alaisuudessa olisi noussut noin miljoonaan. Tästä luvusta Rassinier, revisionistinen pioneeri, lähti liikkeelle.

36. Luku kuusi miljoonaa
Mystinen luku kuudesta miljoonasta murhatusta juutalaisesta ilmestyi ensimmäisen kerran sionistipropagandassa jo vuonna 1942! 9. toukokuuta 1942 julisti Nahum Goldmann, myöhemmin Juutalaisen maailmankongressin presidentti, että niistä kahdeksasta miljoonasta juutalaisesta Hitlerin valta-alueen sisällä ainoastaan 2-3 miljoonaa tulisi selviämään sodasta hengissä. Myöhemmin vääristeltiin väestötilastoja, että päästiin edes osapuilleen lähelle toivottua lukua. Näin ollen historianväärentäjät toimivat seuraavasti:
- He ottavat huomioon valtavan maastamuuton ennen sotaa suurimmaksi osaksi ainoastaan Saksan ja Itävallan ollessa kyseessä.
- He eivät ota huomioon juutalaista maastamuuttoa, joka oli kaikkea muuta kuin surkeaa sodan aikana.
- He lähtevät liikkeelle niistä ensimmäisistä sodanjälkeisistä väestönlaskuista, jotka tehtiin vuonna 1946 tai 1947, eli sen jälkeen kun sadat tuhannet juutalaiset muuttivat Euroopan ulkopuolelle.
- He eivät tunnusta niitä neuvostojuutalaisten evakuointeja, jotka tehtiin saksalaisten saavuttua paikalle ja joka kiistattomasti vahvistetaan neuvostolähteistä, ja vaikenevat puolalaisten juutalaisten enemmistön paosta Neuvostoliittoon.
- Kaikki juutalaiset, jotka saksalaiset siirsivät Venäjälle ja jotka jäivät sinne, julistetaan murhatuiksi. Holokaustin uhreiksi lasketaan myös ne juutalaiset, jotka menehtyivät Stalinin karkotuksissa ja neuvostoliittolaisilla työleireillä, samoin kuin liittoutuneiden puolella sodassa kaatuneet juutalaiset sotilaat.
- Sellaisista hienouksista, kuten siitä, että negatiivinen kasvuluku oli seuraus siitä, että nuoret ihmiset muuttivat laumoittain pois, eivät tuhoamiseen uskovat yksinkertaisesti tahdo tietää mitään.
Näytämme kaksi esimerkkiä siitä, kuinka historianväärentäjät työskentelevät.
Ensimmäinen esimerkki: Puolanjuutalainen muuttaa 30-luvulla, kuten kymmenet tuhannet hänen uskonveljistään, Ranskaan.
Siellä hänet vangitaan 1942 ja lähetetään keskitysleirille. Saksan miehityksen aikana karkotettiin maasta sionistisen tutkijan Serge Klarsfeldin mukaan 75 721 ranskalaista juutalaista. Yli kolmasosa näistä oli sellaisia, joilla oli ulkomaalainen passi, koska Pétain oli periaatteellisesti Ranskan kansalaisten poisviemistä vastaan. Saadakseen näiden karkotettujen kuolinluvun mahdollisimman korkeaksi selittää Klarsfeld teoksessaan Mémorial de la déportationn des juifs de France kaikki ne kuolleiksi, jotka eivät olleet ilmoittautuneet vuoden 1945 loppuun mennessä sotaveteraaniministeriöön. Sellainen ilmoittautuminen ei ollut edes pakollista! Sitä paitsi useat niistä takaisin palaavista juutalaisista, joilla oli vieras kansalaisuus, oli muuttanut suoraan Palestiinaan, Amerikkaan tai muualle.
Olettakaamme, että esimerkkimme juutalainen työleiriltä palattuaan 1945 muutti Etelä-Amerikkaan. Hän esiintyy nyt kaksi kertaa holokausti-tilastoissa. Ensiksi hän kuuluu niihin juutalaisiin, jotka viimeisten Puolan väestötilastojen mukaan vuonna 1931 elivät Puolassa, muttei tehnyt sitä enää sodan jälkeen, eli hänet oli kaasutettu. Toiseksi hän ei ollut joulukuun 1945 loppuun mennessä ilmoittautunut sotaveteraaniministeriööön eli hänestä tuli yksi niistä kaasutetuista ranskalaisista juutalaisista. Kaksi kuollutta lisää holokausti-tilastoihin!
Toinen esimerkki: juutalainen perhe, jota kutsumme nimellä Süssmann, vangitaan natsien toimesta 1942. Mies lähetetään leirille pakkotyöhön, vaimo ja kaksi lasta lähetetään asumaan gettoon, jossa vaimo löytää uuden miehen. Sodan jälkeen nainen muuttaa lapsiensa ja uuden miehensä kanssa Israeliin, jossa he perustavat uuden perheen. Ensimmäisen miehensä hän ilmoittaa kadonneeksi, jonka jälkeen hänet lisätään holokausti-tilastoihin. Todellisuudessa mies muutti 1945 USA:n, jossa hän rekisteröi vaimonsa ja kaksi lastansa kuolleiksi. Mutta jos joku saisi päähänsä etsiä USA:sta Jakob Süssmannia, olisi se turhaa, koska Jakob Süssmannia ei ole enää olemassa. Kuolinilmoitus saksankielisessä juutalaisessa newyorkilaisessa lehdessä Aufbau 19 maaliskuuta 1982: "14. maaliskuuta 1982 menehtyi yhtäkkiä meidän rakastettu, hyvätahtoinen isä, appi ja ukki James Sweetman (Süssman), aikaisemmin Danzig..."
Muita esimerkkejä vastaavista nimenmuutoksista, jotka on otettu Aufbausta, esitetään Historische Tatsachen nr 52:ssa : Köningsbergerista tuli King, Oppenheimerista Oppen, Malischsta Maier, Heilbersta Hilburn, Mohrenwitzista Moore, Günzburgerista Gunby. - Süssmannin perhe on siis lisännyt neljä nimeä holokausti-tilastoihin, vaikka kaikki neljä selvisivät hengissä sodasta.

37. Väestötilastollisen ongelman ratkaisu löytyy Neuvostoliitosta
Sen väestönlaskun mukaan, joka tehtiin vuoden 1939 alussa, eli Neuvostoliitossa yli kolme miljoonaa juutalaista. Jo tänä ajankohtana tuskin enää voitiin puhua tämän väestönryhmän luonnollisesta kasvusta, näin kun otetaan huomioon juutalaisvähemmistön erittäin alhainen väestönkasvu samoin kuin kasvava taipumus assimilaatioon. Ensimmäisessä väestönlaskussa sodan jälkeen [vuonna 1959, k.h] luku oli 2 267 000 juutalaista; kuitenkin kaikki sionistit ovat samaa mieltä siitä, että tämä luku ei ole lähelläkään totuutta; siihen aikaan vallitsi Neuvostoliitossa huomattava antisionistinen ilmapiiri, ja se joka ilmoitti olevansa juutalainen sai odottaa vaikeuksia. Näin ollen useat juutalaiset eivät enää tunnustautuneet juutalaisiksi, vaan ilmoittivat olevansa venäläisiä, ukrainalaisia yms., neuvostoliittolaisissa väestönlaskuissa jokainen saattoi ilmoittaa itsensä sen kansallisuuden edustajaksi, joksi tunsi itsensä.
Jopa neuvostojuutalaisten joukkomuuton USA:n ja Israeliin alkamisen jälkeen, laskivat juutalaiset ja israelilaiset lähteet yli neljä miljoonaa neuvostojuutalaista, ja 1. heinäkuuta 1990 kirjoitti New York Post seuraavaa:
"Aiemmin uskottiin Neuvostoliitossa asuvien juutalaisten määrän olevan 2-3 miljoonaa. Israelin lähettiläät, jotka kiitos parantuneiden diplomaattisten suhteiden voivat matkata vapaasti Neuvostoliitossa, ilmoittavat todellisen lukeman olevan yli viisi miljoonaa."
Jos tämä luku pitää paikkansa, täytyi ennen maastamuuttoaaltoa, siis 60-luvun loppupuolella, Neuvostoliitossa asua lähes kuusi miljoonaa juutalaista - tilastollisesti noin kolme miljoonaa "liikaa". Näin ollen on yksiselitteisesti todistettu, että suurin osa "kaasutetuista" puolalaisista juutalaisista samoin kuin useat muut juutalaiset Euroopan eri valtioista (etenkin Romaniasta ja Baltiasta) on nielaistu Neuvostoliittoon.
Historianväärentäjien kuppikunnan matemaattiset temppuilut paljastuvat Wolfgang Benzin vuonna 1991 julkaisemasta kokoelmaniteestä, Dimension des Völkermords, jossa on Neuvostoliittoa käsittelevä osa, jonka on kirjoittanut eräs Gert Robel. Robelin mukaan Neuvostoliitossa oli ennen Saksan ja Neuvostoliiton välistä sotaa yli viisi miljoonaa juutalaista, joka vastaa pääpiirteittäin Sanningin laskemaa lukua. Robelin mukaan olisi 2 800 000 neuvostojuutalaista joukkomurhattu saksalaisten toimesta.
Sodan aikana menehtyi ainakin 12% Neuvostoliiton asukkaista, pääasiallisesti Stalinin joukkoevakuointipolitiikan ja poltetun maan taktiikan vuoksi, eikä näytä olevan mitään syytä siihen, että juutalaisia sodanuhreja olisi prosentuaalisesti vähemmän. Näin ollen olisi niiden 2 300 000 juutalaisen lisäksi, jotka Robelin mukaan selvisivät hengissä saksalaisten joukkomurhista, 280 000 tai enemmän menehtynyt muista sotaan liittyvistä syistä. Vuonna 1945, jos uskomme Robelia, eli Neuvostoliitossa korkeintaan 2 020 000 juutalaista (luultavimmin huomattavasti vähemmän). Kuinka sitten on mahdollista, ajatellen alhaista syntyvyyttä ja assimilaationtendenssiä, että nämä kaksi miljoonaa kasvoivat melkein kolminkertaiseksi 60-luvun loppuun mennessä? Massamedia kohotti tietenkin Benzin esittämän kevytmielisen paperipinon tieteelliseksi mestariteokseksi.

38. Yksittäisiä kohtaloita
Useista yksittäisistä kohtaloista selviää, että keskitysleireissä sattui useita kuolemantapauksia epidemioiden ja puutteen vuoksi, mutta ei minkään systemaattisen tuhoamisen kautta. Saksan miehityksen jälkeen Primo Levi liittyi partisaaneihin. Hän joutui vankeuteen ja tunnustautui avoimesti juutalaiseksi. Natsit lähettivät hänet pakkotyöhön Auschwitziin. Hän selvisi hengissä ja kirjoitti vapautumisensa jälkeen kirjan Se questo é un umo.
Itävaltalainen juutalainen ja vasemmistososialisti Benedikt Kautsky olisi kliseen mukaan varmistanut kuolemansa useaan kertaan. Hän vietti seitsemän vuotta leireissä: Dachau, Buchenwald, Auschwitz ja uudestaan Buchenwald. Sodan jälkeen hän kirjoitti kirjansa Teufel und Verdammte. Hänen äitinsä kuoli 80-vuotiaana joulukuussa 1944 Birkenaussa. Se, että ylipäätänsäkin niin vanhoja ihmisiä pidettiin lukkojen takana on häpeällistä, mutta mitään todisteita hänen tappamisestaan ei ollut: rouva Kautsky sai lääkärihoitoa. Ei tiedetä olisiko hän elänyt kauemmin vapaudessa kun ajatellaan niitä hirvittäviä olosuhteita, jotka vallitsivat viimeisenä sota-talvena.
Otto Frank ja hänen tyttärensä Anne ja Margot selvisivät Auschwitzista. Anne ja Margot siirrettiin Belseniin, jossa he kuolivat vuoden 1945 alussa, luultavimmin pilkkukuumeeseen. Otto Frank kuoli vanhana miehenä Sveitsissä.
Das Jüdische Paradoxissa (Europ. Verlagsanstalt, 1978, s. 263) Nahum Goldmann, joka oli useita vuosia Juutalaisen maailmankongressin presidentti, kirjoittaa seuraavaa:
"Mutta vuonna 1945 oli lähes 600 000 juutalaista, jotka olivat selvinneet hengissä keskitysleireistä ja joita mikään maa ei tahtonut ottaa vastaan."
Jos natsit tahtoivat tuhota juutalaiset, miten on 600 000 juutalaista voinut selvitä hengissä saksalaisilta leireiltä? Natseillahan oli ollut Wannssee-konferenssista sodan loppuun asti aikaa kolme vuotta ja kolme kuukautta viimeistellä tuhoamistekonsa!
Katsokaamme sitä pitkää listaa huomattavista juutalaisista, jotka olivat selvinneet Auschwitzista tai muilta saksalaisilta leireiltä ja vankiloista! Sieltä löydämme mm:
Léon Blum, kansanrintamahallituksen johtaja sotaa edeltävässä Ranskassa.
Simone Veil, myöhemmin Europarlamentin puheenjohtaja.
Henri Krasucki, myöhemmin ranskalainen CGT-ammattiliiton kakkosmies.
Marie-Claude Vaillant-Couturier, myöhemmin Ranskan kommunistisen puolueen keskuskomitean jäsen.
Jozef Cyrankiewicz, myöhemmin puolalainen hallitusjohtaja.
Dov Shilanski ja Sheevach Weiss, Knessetin aikaisempi ja nykyinen puhemies.
Georges Charpak, Nobelin fysiikanpalkinnon saaja 1992.
Roman Polanski, elokuvaohjaaja (Rosemary's Baby).
Leo Baeck, tärkeä rabbi ja filosofi.
Ernest Mandel, trotskilainen ideologi.
Jean Améry, filosofi.
Samuel Pisar, ranskalainen kirjailija.
Jurek Becker, saksalainen kirjailija.
Erik Blumenfeld, CDU-poliitikko.
Hermann Axen, SED-poliitikko.
Paul Celan, sanoittaja ("Der Tod ist ein Meister aus Deutschland").
Simon Wiesenthal, "natsimetsästäjä".
Ephraim Kishon, satiirikko.
Heinz Galinski ja Ignaz Bubis, Saksan juutalaisten keskusneuvoston puheenjohtajia.
Georges Wellers ja Schmul Krakowski, molemmat ovat kirjoittaneet kirjoja holokaustista.
Ja Elie Wiesel.
Tammikuussa 1945 sai Auschwitz-vanki Elie jalkavamman. Näin ollen hänestä tuli työkyvytön ja hän oli siis tuomittu kuolemaan? Varmasti ei, hänet laitettiin sairaalaan, jossa hän sai hoitoa. Samaan aikaan Puna-armeija lähestyi. Vangeille ilmoitettiin, että terveet evakuoitaisiin ja sairaat saisivat jäädä, mikäli tahtoivat. Elie ja hänen isänsä kuuluivat sairaisiin. Kumman nämä kaksi sitten valitsivat? Jäädä jäljelle ja odottaa vapauttajia? Ei, he liittyivät vapaaehtoisesti saksalaisiin - samoihin saksalaisiin, jotka olivat Elien silmien alla heittäneet sylivauvoja polttokuoppaan ja tönäisseet aikuisia juutalaisia toiseen, isompaan polttokuoppaan, ja sekä Elie että hänen isänsä joutuivat tyhjin silmin tuijottamaan liekkejä tuntitolkulla! Lue hänen kirjansa La Nuit tai sen saksankielinen, Curt Meyer-Clasonin toimesta väärennetty, versio Die Nacht zu begraben, Elischa .
Hitlerin päämääränä oli tuhota kaikki juutalaiset. Wannsee-konferenssissa päätettiin tuhota juutalaisuus. Tämä iskostetaan meidän koululaisiimme. Jos historianopettajat ja historiankirjat olisivat oikeassa, ei olisi toukokuussa 1945 ollut 600 000 entistä keskitysleirivankia elossa, pikemminkin vähemmän. Kolmas valtakunta oli äärimmäisen tehokas poliisivaltio.
Joka ikinen näistä "selviytyjistä" väittää, että he ovat selvinneet ihmeen kautta, mutta liukuhihnakaupalla ihmeitä ei enää ole ihme. Ihmiset kuten Wiesel ja Wiesenthal eivät ole holokaustin tähtitodistajia, vaan eläviä todisteita siitä, ettei mitään holokaustia ollut.

39. Steinbergin sukukokous
State Time (Baton Rouge, Lousisiana, USA) 24. marraskuuta 1978, kertoo seuraavaa:
"Aikoinaan Steinbergit elivät pienessä juutalaisessa kylässä Puolassa. Tämä oli ennen Hitlerin kuolemanleirejä. Nyt mahtava yli 200 selviytyneen ja heidän jälkeläistensä ryhmä on löytänyt toisensa juhliakseen yhdessä erityistä, neljän päivän juhlaa, joka sopivasti alkoi kiitospäivänä ['thanksgiving day']. Sukulaisia on saapunut Kanadasta, Ranskasta, Englannista, Argentiinasta, Kolumbiasta, Israelista ja vähintään 13 eri USA:n kaupungista. 'Tämä on mahtavaa', sanoi Iris Krasnow Chicagosta. 'Täällä on kokoontuneena viisi sukupolvea, kolme kuukautta vanhasta sylivauvasta 85-vuotiaisiin. Ihmiset itkevät onnesta ja kokevat mahtavan hetken. Tämä on melkein kuin toisen maailmansodan pakolaisten kokoontuminen.' Sam Klaparda Tel Avivista meni sanattomaksi, kun hän Los Angelesin kansainvälisen lentokentän vieressä sijaitsevan Hotel Marriotin salissa näki näyttävän sukupuun. 'Suuremoista miten paljon minulla on sukulaisia', hän sanoi... Iris Krasnowin äidille Hélènelle, joka muutti Puolasta Ranskaan ja sieltä USA:n, kokous oli riemuisa tapahtuma. 'En voi uskoa, että näin monet ovat selvinneet holokaustista. Täältä löytyy niin paljon elämää - uusi sukupolvi. Se on mahtavaa. Jos Hitler tietäisi tästä, hän kääntyisi haudassaan.'" (Siteerattu Serge Thionin, Vérité historique ou vérité politique?, La Vielle Taupe 1980, s. 325-325.)
Niistä sadoista, joita Steinbergit eivät onnistuneet löytämään, varmasti useat menehtyivät Saksan vallan alla. Toiset, kuten ne löydetyt, elävät hajaantuneina kaikissa mahdollisissa maissa läntisessä maailmassa, Israelista USA:n ja Argentiinaan. Vielä useammat elävät jossakin Venäjän laajoista alueista tai ovat kuolleet luonnollisen kuoleman.

40. Kansankasvattajille ei riitä yksi holokausti
Kansankasvattajille ei ihan riittänyt keksitty kuuden miljoonan juutalaisen kansanmurha. Joten he keksivät vielä toisen kansanmurhan, 500 000 mustalaisen.
"Vuodesta 1941 tuhottiin mustalaisia Itä-Euroopan miehitetyiltä alueilta yhtä systemaattisesti kuin niitä juutalaisia, jotka siellä asuivat. Tätä joukkomurhaa ei ole... eikä luultavimmin myöhemminkään tutkittu seikkaperäisesti. Tästä ei puhuttu paljoa silloin kun se oli meneillään, eikä siitä tänä päivänäkään tiedetä paljoa muuta kuin että se on tapahtunut." (Anmerkungen zu Hitler, Fischer Taschenbuch Verlag 1981, s. 130.)
Ei siis ole olemassa minkäänlaisia todisteita mustalaisten kansanmurhasta, mutta samalla tiedetään, että se on tapahtunut! Historische Tatsachenin numerossa 23 käsittelee Udo Walendy seikkaperäisesti tätä kuviteltua mustalaistuhoa. Itsestään selvästi on aikakauslehden tämä numero, samoin kuin liuta muitakin, kielletty sensuurin toimesta "vapaimmassa saksalaisessa valtiossa kautta aikojen", vaikka ei yhtäkään Walendyn lausumaa ole voitu todistaa virheelliseksi. - "Yksikään kirja ei esitä heidän marttyyriuttaan, yksikään erikoistutkimus ei kuvaile heidän tietään kaasukammioihin tai heidän olemistaan saksalaisten teloituskomppanioiden edessä", surkuttelee Der Spiegel (nr 10/1979) kaiken materiaalin puuttumista viisisataatuhattapäisestä mustalaismurhasta.
Tämä ei ihmetytä millään tavalla, kun tämä kansanmurha on tapahtunut ainoastaan kansankasvattajien ja historianväärentäjien mielikuvituksessa.

41. Robert Faurissonin arvostelu holokausti-legendasta
Vaikuttaa lähes käsittämättömältä, että niin inhottavaa legendaa, kuin miljoonien viattomien ihmisten kaasutusta puolustellaan demokraattisen järjestelmän toimesta sensuurilla ja terrorilla. Vielä käsittämättömämmältä vaikuttaa alussa olevan se, että juuri ne, jotka tarrautuvat itsepintaisimmin tähän myyttiin, tulevat heräämään painajaisesta, kun vuosisadan huijaus viimein puhkeaa, nimittäin juutalaiset - ja saksalaiset.
Valheet pidetään kaikin voimin elossa, koska historiallisen totuuden esiintulo toisi mukanaan mittaamattoman katastrofin, jonka jälkivaikutukset useille erittäin vaikutusvaltaisille ihmisille olisivat mahdottomia korjata.
Robert Faurissonilla, joka on kenties kaikkein eniten vaikuttanut ihmiskunnan suurimman huijauksen paljastamiseen (ilman häntä ei Leuchter-raporttia olisi julkaistu), on teoria, joka voidaan tiivistää 60 sanaan ja jonka myöhempi, laajempi versio menee seuraavasti:
Natsien keksityt kaasukammiot ja keksitty juutalaisten kansanmurha on yksi ja sama historianvalhe, jota hyödynnetään valtavassa poliittisessa ja taloudellisessa kiristyksessä. Valheen ensisijaiset hyötyjät ovat Israel ja kansainvälinen sionismi. Ensisijaiset uhrit ovat Saksan kansa - muttei sen johtava kerros! - palestiinalaiset kokonaisuudessaan ja lopuksi juutalaisten nuorempi sukupolvi, joka holokaustiuskonnon kautta on yhä enemmän suljettu psykologiseen ja moraaliseen gettoon.

42. "Kuinka tienata miljoonia kertomalla satuja?"
Vuodesta 1952 on Saksan liittotasavalta maksanut - Der Spiegel -lehden nr 18/1992 mukaan - 84,4 miljardia DMk Israelille ja sionistisille järjestöille, sekä yksittäisille juutalaisille. Pieni osa tästä summasta on mennyt entisille keskitysleirivangeille; juuri näissä maksuissa ei moraalista oikeutusta kiistetä. Pääosa rahoista on kuitenkin maksettu sakkoina keksityistä kaasukammioista valtiolle, jota ei väitetyn kansanmurhan aikana ollut edes olemassa. Das jüdische Paradoxissa (s. 171) kirjoittaa Nahum Goldmann:
"Ilman saksalaisten maksamia korvauksia, joita alkoi tulla jo Israelin valtiollisen olemassaolon ensimmäisten kymmenen vuoden aikana, Israelilla ei olisi puoliakaan nykyisestä infrastruktuuristaan: Kaikki junat Israelissa ovat saksalaisia, laivat ovat saksalaisia ja sama päteen kaikkiin sähkölaitoksiin sekä suureen osaan teollisuudesta...."
Ei ihme, että Goldmann toisessa kohdassa (s.180) myhäilee viekkaasti:
"Kerron teille kaksi episodia, jotka kuuluvat kappaleeseen 'Kuinka tienata miljoonia kertomalla satuja?'..."
Lisäksi joukkotuho palvelee luotettavana keinona taata Israelille USA:n tinkimätön tuki. Ne jotka saavat kärsiä tästä politiikasta ovat palestiinalaiset.
He ovat ne pääuhrit, jotka ovat saaneet kärsiä tästä surullisesta holokaustista, ja niiden sionistien keksimien kaasukammioiden seurauksena heidät on pakotettu, suurimmalta osin jo vuosikymmenien ajan, asumaan kurjilla pakolaisleireillä. Lopuksi holokausti palvelee Israelin valtiota samoin kuin kansainvälisiä sionistisia järjestöjä pitämällä kaikkien maiden juutalaisia pysyvässä hysteriassa ja vainopsykoosissa, joka hitsaa heidät kaikin tavoin yhteen. Pohjimmiltaan on olemassa ainoastaan yksi side, joka pitää koossa kaikki maailman juutalaiset, askenasim- ja sefardimjuutalaiset, uskovat ja ateistit, vasemmiston ja oikeiston: hirvittävä holokausti-trauma, raivoisa päättäväisyys siitä, ettei heitä enää koskaan anneta johdattaa lampaiden tavoin teurastuspenkkiin. Näin holokaustista tuli se uskonnonkorvike, johon myös vannoutuneimmat juutalaiset agnostikot voivat uskoa. Näin Auschwitzin kaasukammioista tuli juutalaisille tärkein pyhättö koko maailmassa.

Nahum Goldmann
Mutta ei edes tämä ole pääsyy siihen, että valhetta täytyy ylläpitää israelilaisen ja sionistisen näkökulman mukaan mihin hintaan tahansa. Sinä päivänä kun huijaus selviää, lyövät kellot Israelille ja kaikille maailman juutalaisille. Aivan kuten saksalaiset (ja itävaltalaiset) tulevat juutalaiset kysymään johtajiltaan: Miksi olette valehdelleet meille päivästä toiseen? Se luottamuksen menetys, jonka Israelin ja juutalaisten koottu johto - poliitikot, rabbit, kirjailijat, lehtimiehet, historioitsijat - tulee silloin kohtaamaan, ei taida koskaan olla korjattavissa. Näiden olosuhteiden vallitessa on Israelin ja juutalaisten hallitseva kasti sidottu vastaavan saksalaisen valtaeliitin kanssa hirvittävällä kohtalolla: He ovat molemmat sotkeutuneet valheiden verkkoon josta eivät enää pääse pois. Siksi he yrittävät epätoivoisesti ja kaikin keinoin lykätä Päivä X:ää.

43. Miksi Saksan ja Itävallan valtaeliitti pelkää historiallista totuutta kuten paholainen pelkää vihkivettä?
Se, että saksalaiset ja itävaltalaiset poliitikot ja intellektuellit auttavat pitämään holokaustitarinan hengissä, vaikuttaa aluksi olevan todiste sen todenmukaisuudesta. Voisi ihmetellä, miksi nämä ihmiset rasittavat omaa kansaansa keksityillä kauhutarinoilla?
Olemme jo nähneet, että Saksan liittotasavalta otti voittajien historiakuvan sekä ulko- että sisäpoliittisista syistä. Toisaalta tahtoivat saksalaiset poliitikot ja intellektuellit uudelleenkouluttaa kansansa säännöllisesti kertomalla minkälaista barbaarisuutta nationalismi oli ja on. Toisaalta taas Länsi-Saksa tahtoi profiloitua USA:n malliliittolaisena ja päästä siitä muuten taukoamattomasta sionistien hallitseman USA:n median saksalaisvastaisesta kampanjasta.
Länsisaksalaisille konservatiiveille olisi hyvin riittänyt kohtuullinen joukkotuho- ja kaasukammiopropaganda. Auschwitzia kaksi kertaa kuukaudessa olisi ollut heille tarpeeksi. Mutta vasemmisto, jonka päämääränä on kansallistunteen täydellinen sammuttaminen, valtasi asian melko pian. Lehdet, tv, papit ja opettajat tarjoilivat kansalle Auschwitzia kolme kertaa päivässä. Konservatiivit eivät voineet tehdä tälle mitään, koska heitä olisi heti syytetty yrityksestä puhdistaa Hitlerin maine. Nyt he istuvat vasemmiston kanssa samassa loukussa, josta eivät pääse pois: poliitikot CSU:sta vihreisiin, mediaväki, kirjailijat eikä vähimpänä "historioitsijat", jotka ovat vuosikymmeniä nostaneet palkkaa kirjoittaakseen toistensa soopaa ja väärentämällä historiaa kriminalisoidakseen oman kansansa, jätettäisiin maamiestensä rajattoman inhon ja loputtoman halveksunnan kohteeksi. Koko johtava ja mielipiteitä muodostava kerros ovat yhdessä valtiossa selkä seinää vasten ja yrittävät kaikin keinoin lykätä konkurssipäivää niin pitkään kuin mahdollista - kaikkein täydellisimmällä lehdistösensuurilla mitä historiassa ikinä on ollut, yhä tungettelevammalla joukkotuhopropagandalla (tänä päivänä kirjoitetaan ja puhutaan holokaustista huomattavasti enemmän kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten!), sekä loputtomalla sarjalla oikeudenkäyntejä, joissa ainut argumentti revisionisteja vastaan koostuu siitä, että kuuden miljoonan juutalaisen murha on todistettu tosiasia.
Vastaavat olosuhteet vallitsevat Itävallassa, jossa hallitsevan kerroksen käyttäytyminen on saanut mielisairaita piirteitä. Jokainen itävaltalainen, joka todistaa, etteivät Auschwitzin kaasukammiot ole voineet toimia fysiikan ja kemian lakien mukaan, ottaa nykyään riskin saada kymmenvuotisen vankeusrangaistuksen.

44. Miksi vallanpitäjät ja mielipidevaikuttajat ovat läntisissä demokratioissa kiinnostuneita siitä että, valehtelu jatkuu?
Läntisten demokratioiden johtajille lukuun ottamatta Saksaa ja Itävaltaa ei legendan päättyminen olisi varsinaisesti kuolonisku, mutta se olisi silti äärimmäisen kiusallinen ja vahingoittaisi pysyvästi kansan uskoa demokraattiseen järjestelmään: Mikä sellainen demokratia on, jossa tämän kokoluokan huijausta on pidetty hengissä vuosikymmeniä primitiivisillä poliisivaltiomenetelmillä?
Erityisesti vasemmistolle olisivat seuraukset katastrofaaliset, heidän tavoitteenahan on valtavan, kolmannesta maailmasta tulevan maahanmuuton kautta luoda "monikulttuurinen yhteiskunta", toisin sanoen asteittain tunkea tieltään kotimainen kansa. Holokausti on vahvin valttikortti kaikenlaista patriotismia vastaan, kun tämä vasemmiston mukaan lopuksi johtaa Auschwitziin.
Meidän historioitsijoillemme, journalisteillemme ja intellektuelleillemme holokaustilegendan loppumisesta tulee tappio vailla vertaistaan. Loppujen lopuksi he ovat suojelleet valhetta ainakin epäsuorasti (vaikenemisensa kautta). He saavat hävetä silmät päästään, kun totuus viimein murtautuu esiin. Ihmettele sitten, että sensuuria käytetään oikein olan takaa - kun mediaihmiset ja historioitsijat taistelevat kaasukammioiden puolesta, taistelevat he itsensä puolesta.

45. Miksi lähestulkoon kaikki ei-osalliset uskovat joukkotuhoon?
Jokainen ihminen, joka on kasvanut länsimaisessa yhteiskunnassa, on saanut aikaisesta lapsuudestaan asti alati kuulla holokaustista juutalaisilta. Näissä olosuhteissa jokaisen epäröinnin täytyy vaikuttaa yhtä absurdilta kuin epäilisi, ettei toista maailmansotaa koskaan ollut. Myöskin hän, joka asetetaan vastakkain todisteiden kanssa siitä, että meitä on petetty, ei pysty vuosien aivopesun tuloksena enää ajattelemaan uudestaan. Toki on olemassa muutamia, jotka tietävät tai ainakin aavistavat, että meille on valehdeltu. Kuitenkin on vain harvoja, jotka uskaltavat puhua tästä ääneen, kun he tietävät minkälaisen hinnan demokratia on laittanut vastaavanlaiselle harhaoppisuudelle: Loputon noitavaino median puolelta, terroria myös perhettä kohtaan, ammattiaseman tuhoaminen ja joissain valtioissa sakkoja ja vankilatuomioita.

46. Onko ilkeyttä valtaosalle juutalaisista, että holokaustivalhe päättyy?
Israelin valtiolle ja sionististen organisaatioiden johtajille tarkoittaa historiallisen totuuden voitto katastrofia. Valtaosalle juutalaisista, ne yli 99 prosenttia, jotka uskovat holokaustiin, koska heille on valehdeltu samoin kuin on valehdeltu ei-juutalaisille, on huijauksen paljastaminen aluksi shokki, sitten vapahdus: Mielikuvan kuudesta miljoonasta tuhotusta uskonveljestä ainoastaan koska he olivat juutalaisia, ja ainainen pelko siitä, että sellainen tragedia toistuisi, täytyy juutalaisten mielestä vaikuttaa loputtomalta painajaiselta. Kuten Robert Faurisson kirjoittaa, holokaustivalhe sulkee juutalaiset näkymättömään gettoon ja eristää heidät muusta maailmasta. Mikäli tämän geton muurit romahtavat, on se siunaus koko juutalaiselle kansalle.

47. Miksi meidän täytyy voittaa holokaustivalhe?
Meidän täytyy voittaa valhe sen itsensä takia, koska niin suunnaton valhe myrkyttää maailman. Meidän täytyy voittaa se, koska se on häpeämätön historianväärennös. Jokaisessa sodassa ihmiset kärsivät ja kuolevat, ja toisessa maailmansodassa kärsi ja kuoli enemmän ihmisiä kuin koskaan aikaisemmin. Ainoastaan Leningradissa nääntyi 640 000 venäläistä piirityksen seurauksena; puolalaiset saivat nähdä vuonna 1944 pääkaupunkinsa muuttuvan soraksi ja tuhkaksi ja 180 000 maamiehensä kuolevan raunioissa; Dresdenin täysin mielettömässä pommituksessa juuri ennen sodan päättymistä paloi vähintään 130 000 ihmistä kuoliaaksi.
Leningrad, Varsova ja Dresden ovat kolme tunnusomaista nimeä kaiken kaikkiaan yli 40 miljoonalle kuolonuhrille. Silti puhutaan enemmän erään kansan kärsimyksistä ja uhreista kuin kaikista muista kansoista yhteensä, ja tämän kansan ihmishenkien menetysten määrä liioitellaan 6-12 -kertaisesti.
Meidän täytyy voittaa valhe, koska emme voi rakentaa tasavertaisista kansoista koostuvaa Eurooppaa, niin kauan kuin yhtä eurooppalaista kansaa mustamaalataan keksityn kaasukammiokansanmurhan avulla. Ja loppujen lopuksi meidän täytyy voittaa valhe, koska se on tehnyt meistä sairaita ja lamaannuttanut tahtomme pitää puoliamme, varjella oikeutettuja intressejämme. Mielettömän turvapaikka- ja pakolaispolitiikan useissa Eurooppalaisissa valtioissa, joka tulee johtamaan ratkaisemattomiin sosiaalisiin ja etnisiin ongelmiin ja kotimaisen kansan lopulliseen tieltätunkemiseen, juuret johtavat holokaustivalheeseen: Koska meidän vanhempamme ja isovanhempamme aikanaan eivät nostaneet sormeakaan pelastaakseen juutalaiset kaasukammioista, täytyy meidän lasten ja lastenlasten hyvittää tämä ottamalla rajattomasti vastaan maahanmuuttajia vieraista kulttuureista! Tämä politiikka, joka on rakennettu syyllisyyskompleksille ja itseinholle, vie meidät helvettiin.

48. Voiko vuosisadan huijaus säilyä hengissä vuosisadan?
Luultavimmin ei, mutta jos se kuitenkin sen tekee, tulee se joka tapauksessa säilymään vain muutaman vuoden. Tähän mennessä historiassa eivät hallitsijat ikinä ole pystyneet pidemmän päälle, sensuurilla tai terrorilla, tukahduttamaan sitä totuutta, jota he inhoavat. Kopernikaaninen maailmankuva murtautui läpi inkvisitiosta huolimatta. Näin pystyvät valtioiden sortotoimet ja medioiden sensuurit ainoastaan lykkäämään revisionismin voittoa mutta eivät torjumaan sitä, ja konkreettisen ajan kuluessa tulevat kaasukammiot joutumaan sinne minne kuuluvat: historian romukoppaan.

49. Holokaustiin uskominen - 1900-luvun vastine noitiin uskomiselle
Holokaustivalhe on hävytön. Surkeassa alkukantaisuudessaan muodostaa se loukkauksen kaikkia ajattelevia ihmisiä kohtaan, jotka tuntevat tosiasiat. Tuskin yksikään päivä kuluu ilman, että lehdet kertovat jostain "holokaustista selvinneestä" - jos saksalaiset olisivat toden teolla tahtoneet tuhota kaikki juutalaiset, niin tuskin yksikään näistä ihmisistä olisi edes ollut hengissä toukokuussa 1945.
"Historioitsijat" kertovat meille, että Auschwitzissa murhattiin miljoona juutalaista Zyklon-B:llä, Belzecissä ja Treblinkassa yhteensä 1,4 miljoonaa juutalaista dieselpakokaasuilla. Auschwitzissa olisi suurin osa kuolleista poltettu paljaan taivaan alla, Belzecissä, Treblinkassa, Chelmnossa ja Sobiborissa olisi tämä tehty kaikille, ilmann että olisi jätetty jälkeen tuhkaa tai luujäänteitä. Tämä valheenrakentaminen olisi heti romahtanut kasaan, jos ensimmäinen Saksan liittohallitus vuonna 1949 olisi parilla tuhannella markalla hankkinut kolme asiantuntijalausuntoa - ensimmäisen tuholaiseläintorjujalta, joka olisi perehtynyt Zyklon-B:n ja sen ominaisuuksiin, toisen dieselmoottorivalmistajalta ja kolmannen krematointiasiantuntijalta. Ensimmäinen asiantuntija olisi kertonut, että "todistajalausunnot" ja "tekijöiden tunnustukset" koskien joukkomurhaa Zyklon-B:llä soti luonnonlakeja vastaan. Toinen olisi selvittänyt, että joukkomurha dieselpakokaasuilla on tosin mahdollista täysin teoreettisesti ja suurilla vaikeuksilla mutta käytännössä tuskin järkevää, koska mikä tahansa bensiinimoottori on paljon vaarallisempi murha-ase kuin dieselmoottori. Kolmas olisi kategorisesti todennut, että tarina miljoonien ruumiiden tuhoamisesta ulkoilmassa on täysin mahdotonta. Kolme asiantuntijalausuntoa, annettu vuonna 1949, olisi säästänyt maailman monien vuosikymmenien typerältä holokaustipropagandalta!
Tulevaisuuden historioitsijat tulevat epäilemättä siihen lopputulokseen, että 1900-luvun joukkotuhohysteria oli täsmälleen samaa kuin noitiin uskomiset keskiajalla.
Keskiajalla uskoi koko Eurooppa, mukaan lukien suurimmat hengelliset johtajat, noitiin. Lukuisissa oikeudenkäynneissä todistettiin, että noidat olivat tehneet haureutta paholaisen kanssa, ja heidät saatiin tunnustamaan häpeällisen käyttäytymisensä. Kiitos heidän tunnustuksiensa, tiedettiin, että Saatanan penis oli suomuinen ja hänen siemennesteensä jääkylmää. Luonnontieteellisiä menetelmiä apuna käyttäen pystyivät ansiokkaat tutkijat todistamaan, että useat noidat eivät poistuneet sängyistään vapunaaton yönä, kun heidän luultiin lentävän luudallaan Kyöpelinvuorelle parittelemaan pimeyden ruhtinaan kanssa. Tämä tarkoitti sitä, ettei se ollut heidän fyysinen minänsä joka lensi luudalla, vaan heidän toinen, henkinen minänsä. Samoin kuin noidat joutuivat tuhannet jumalattomat harhauskoiset roviolle, koska he olivat solmineet sopimuksen pahan kanssa. Näiden sopimusten sisältö voitiin rekonstruoida tarkasti kiitos tuomioistuinten, jotka työskentelivät ahkerasti vanhojen ja kunnianarvoisten oikeusperiaatteiden mukaan. Laumoittain uskottavia todistajia vahvisti nämä tieteelliset havainnot valaehtoisin lausunnoin. Noidista, pirusta, helvetistä ja taioista kertovat kirjat täyttivät kirjastoja.
Meidän vuosisadallamme, Einsteinin, ydinfuusion ja Saturn-tutkimusmatkojen vuosisadalla, on olemassa juridiikan ja historian tohtoreita, intellektuelleja, joilla on tietosanakirjamaiset tiedot maailmankirjallisuudesta, korkea-arvoisten uutislehtien julkaisijoita, tähtireporttereita, filosofian dosentteja, paaville uskollisia ja paava kritisoivia teologeja, kirjailijoita, jotka hakevat Nobel-palkintoa, jotka kaikki uskovat, että Majdanekin suihkussa murhattiin 360 000 juutalaista painamalla zyklonrakeita suihkusuukappaleista, jonka jälkeen rakeet heti muuttuivat kaasuksi, joka tosin on kevyempää kuin ilma mutta silti vajosi alas ja (professori Kognon mukaan) "repi keuhkot rikki" onnettomilta. He uskovat, että tri. Josef Mengele henkilökohtaisesti lähetti 400 000 juutalaista kaasukammioihin ja siinä ohessa vihelteli Mozart-melodioita. He uskovat, että ukrainalainen Ivan Demjanjuk piiskasi 800 000 juutalaista Treblinkan kaasukammioon, kunhan ensin leikkasi heiltä korvat, ja tukehdutti heidät sitten romutusvalmiin venäläisen panssarivaunun dieselmoottorin pakokaasuilla. He uskovat, että voitiin ahtaa 32 ihmistä per neliömetri Belzecin kaasukammioihin. He uskovat, että erikoiskomennuskunnat Auschwitzissa ryntäsivät puolen tunnin jälkeen, kun 2 000 ihmistä oli kaasutettu, sisälle sinihapolla kyllästettyyn kammioon, ilman kaasunaamareita, tupakka suunpielessä, vahingoittamatta terveyttään. He uskovat, että joukkomurha voidaan tehdä käyttämällä räjähtävää kaasua krematorion vieressä ilman, että se rakennus jossa tämä tapahtui, räjähtää. He uskovat, että voidaan polttaa miljoonia ruumiita ilman, että yksikään kilo tuhkaa tai luujäänteitä jää jäljelle. He uskovat, että poltetuista ruumiista valuu rasvaa ja että SS-miehet heittivät sylivauvoja tähän kiehuvaan ihmisrasvaan. He uskovat, että Rudolf Höss vieraili jo kesäkuussa 1941 Treblinkassa, joka perustettiin heinäkuussa 1942. He uskovat, että Simon Wiesenthal on selvinnyt hengissä kahdestatoista tuhoamisleiristä ilman, että hänet on tuhottu yhdessäkään näistä. He uskovat, että voidaan tarkastella 2 000 ihmisen kuolintaistelua 210 m? suuruisessa kaasukammiossa ovessa olevasta tirkistysreiästä, niin kuin ei se ihminen, joka painautuisi tirkistysreikää vasten, peittäisi kaikkea muuta näkyvistä. He uskovat, että Hitler antoi vuoden 1942 alussa käskyn juutalaisten täydellisestä tuhoamisesta ja heitä ei häiritse pätkääkään kun he lukevat Nahum Goldmannin kirjasta, että sodan jälkeen oli 600 000 juutalaista, jotka olivat selvinneet tuhoamisleireiltä. Kaiken tämän he uskovat, absoluuttisella, uskonnollisella kiihkolla, ja se joka epäilee tätä, syyllistyy siihen viimeiseen syntiin joka on jäljellä vuosisatamme viimeisellä vuosikymmenellä. Loppujen lopuksi on kaikki tämä todistettu uskottavilla todistajilla ja syyllisten tunnustuksilla moitteettomissa oikeusvaltion oikeudenkäynneissä!
Holokaustikirjat täyttävät kokonaisia kirjastoja. Laumoittain kirjailijoita ja saastafilmintuottajia mässäilee holokaustilla. Caude Lanzmann tuli kuuluisaksi elokuvallaan, jossa kuvaillaan, kuinka 17 sotilasta leikkaa 70 alastoman naisen hiukset neljä kertaa neljän metrin kokoisessa kaasukammiossa. "Historioitsijat" kuten Poliakov, Hilberg, Langbein, Jäckel, Friedländer, Scheffler ja Benz saavat kiittää kaasukammioita akateemisista arvoistaan. Useissa amerikkalaisissa kouluissa on "Holocaust Studies" pakollinen aine, jonka arvosana on verrattavissa fysiikkaan tai geometriaan.
Kun järjettömyys on ohi ja ihmiskunta on herännyt painajaisestaan, tulemme tuntemaan suunnatonta, rajatonta häpeää, että olemme voineet uskoa johonkin sellaiseen.

50. 16 kysymystä holokaustiin uskoville
Sen, joka uskoo holokaustin ja kaasukammioiden olevan todellisuutta, täytyy pystyä vastaamaan seuraaviin 16 kysymykseen. Kysy nämä kysymykset historioitsijoilta, journalisteilta ja muilta ihmisiltä, jotka välittävät juutalaisten kohtalosta Kolmannessa valtakunnassa ja edistävät virallista historiankuvaa.
Vaadi kysymyksiisi selviä vastauksia! Älä anna itsesi tulla töykeästi torjutuksi fraaseilla! Älä hyväksy tyhjää sanahelinää kuten "holokausti on todistettu fakta" tai "se joka kysyy tuollaisia kysymyksiä, murhaa kuolleet toistamiseen". Älä hyväksy valokuvia leirivangeista, jotka ovat kuollet pilkkukuumeeseen! Älä hyväksy tekijöiden tunnustuksia, jotka on saatu laittomissa oikeudenkäynneissä!
1) Uskotko sinä, kuten Mauthausenin komendantti Franz Ziereis tunnusti kuolinvuoteellaan, että 1-1,5 miljoonaa ihmistä kaasutettiin Hartheimin linnassa lähellä Linziä? Mikäli vastaus on kyllä, miksei kukaan muu usko siihen enää? Mikäli vastaus on ei, miksi sitten uskot, että 1-1,5 miljoonaa ihmistä kaasutettiin Auschwitzissa? Miksi Hössin tunnustus - joka todistettavasti on saatu kidutuksen kautta - olisi uskottavampi kuin Ziereisin - joka on luultavimmin myös aikaansaatu kiduttamalla - josta kukaan ei ole puhunut mitään vuosikymmeniin?
2) Uskotko Dachaun ja Buchenwaldin kaasukammioihin? Mikäli vastaus on kyllä, miksei yksikään historioitsija usko enää niihin? Mikäli vastaus on ei, miksi sitten uskot Auschwitzin ja Treblinkan kaasukammioihin? Mitä sellaisia todisteita on näiden kaasukammioista, joita ei ollut Dachaun ja Buchenwaldin kaasukammioista?
3) Uskotko, kuten väitettiin joulukuussa 1945 Nürnbergin oikeudenkäynneissä, että Treblinkassa murhattiin satojatuhansia juutalaisia höyryllä? Uskotko fil. tri. Stefan Szendesin ihmismyllyyn, jossa miljoonia juutalaisia murhattiin sähkövirralla? Uskotko, kuten Simon Wiesenthal kirjoittaa, että 900 000 juutalaista Belzecissä muutettiin RIF - Rein jüdisches Fett - -merkkiseksi saippuaksi? Uskotko Elie Wieselin polttokuoppiin ja Jan Karskin kalkkivaunuihin? Mikäli vastaus on kyllä, niin miksei yksikään edes puolivakava historioitsija ole kanssasi samaa mieltä? Mikäli vastaus on ei, miksi sitten uskot kaasukammioihin? Miksi kiellät yhden päättömyyden ja hyväksyt toisen?
4) Miten selität sen tosiasian, että jokaisessa kirvesmurha-oikeudenkäynnissä täytyy kirveestä olla lausunto, kun taas yhdessäkään keskitysleirioikeudenkäynnissä, joissa kyse oli kuitenkin väitetyistä miljoonamurhista, kukaan ei pyytänyt lausuntoa murhavälineestä?
5) Piirrä natsien kaasukammio, jossa juutalaisia murhattiin Zyklonilla, ja selitä miten se toimi!
6) Kuolemantuomitun teloittamisen jälkeen täytyy amerikkalainen kaasukammio ensin perusteellisesti tuulettaa, ennen kuin lääkäri, pukeutuneena suojapukuun, kaasunaamariin ja käsineisiin, voi mennä sisälle. Hössin tunnustuksien sekä silminnäkijätietojen mukaan erikoiskomennuskunnat Auschwitzissa jo puolen tunnin kuluttua 2000 ihmisen murhasta ryntäsivät sisälle sinihapolla kyllästettyyn kammioon ilman kaasunaamioita, tupakka suussa, ja käsittelivät sinihapporuumiita vahingoittumatta. Kuinka tämä oli mahdollista?
7) Mitä SS-miehet tekivät Auschwitz-Birkenaussa, kun kesäkuussa 1944, kuusi tuntia 2 000 juutalaisen kaasutuksen jälkeen, seuraavat 2 000 kuolemantuomittua olivat paikalla (siihen aikaanhan kaasutettiin päivittäin lähes 12 000 tai jopa 24 000 juutalaista!) ja kaasukammiossa oli vielä jäljellä 1940 ruumista (krematorion 15 uunia pystyi kuudessa tunnissa polttamaan korkeintaan 60 ruumista!)?
8) Birkenaussa käytetyt krematoriot pystyivät polttamaan korkeintaan 5 ruumista per päivä ja uuni. Professori Raul Hilbergin ja muiden holokaustin historiankuvauksen kuuluisuuksien mukaan Birkenaussa kaasutettiin ja poltettiin 400 000 unkarinjuutalaista 52 päivässä toukokuun ja heinäkuun välisenä aikana vuonna 1944. Birkenaun neljän krematorion 46 uunia pystyivät, mikäli ne toimivat moitteetta, polttamaan 230 ruumista päivittäin, joka 52 päivän aikana tekee kokonaiskapasiteetiksi 11 960 ruumista. Missä poltettiin loput 388 040 murhattua juutalaista? (Ole ystävällinen, äläkä tarjoile polttokuoppasatua, ne ovat mahdottomia huonon hapensaannin vuoksi.)
9) Mikseivät natsit käyttäneet 1,4 miljoonaan murhaan Belzecissä ja Treblinkassa jotain niistä lukuisista tehokkaista myrkkykaasuista, vaan dieselpakokaasuja, jotka kuuluvat tehottomimpiin murha-aseisiin mitä kuvitella voi?
10) Yksikään historioitsija ei väitä, että molemmissa juuri mainituissa "puhtaissa tuhoamisleireissä", kuten Sobibor ja Chelmo, olisi ollut krematorioita. Kuinka natsit sitten hävittivät ne 1,9 miljoonaa ruumista, jotka väitetään tulleen murhatuksi näissä neljässä leirissä, niin perusteellisesti ettei niistä ole jäljellä pienintäkään jälkeä?
11) Emme tarvitse todistajanlausuntoja tai tekijöiden myöntämisiä tietääksemme, että amerikkalaiset ydinpommittivat Hiroshimaa ja Nagasakia elokuussa 1945. Miten on sitten mahdollista, että miljoonakertaiseen kaasukammiomurhaan ei kerta kaikkiaan löydy mitään muuta todistusaineistoa kuin todistajanlausuntoja ja tekijöiden tunnustuksia - ei yhtäkään asiakirjaa, ei ruumiita, ei murha-aseita, ei mitään?
12) Mainitse yhden kaasutetun juutalaisen nimi ja näytä samalla todisteita - todisteita, jotka hyväksyttäisiin normaalissa, epäpoliittisessa murha-oikeudenkäynnissä tuomioistuimessa, joka tuomitsee oikeusvaltion periaatteiden mukaisesti. Sinun ei tarvitse mainita 3,5 miljoonaa nimeä, vaan ainoastaan yksi. Yksi ainoa! Ainoastaan yksi ainoa!
13) Vuoden 1939 alun väestönlaskennan mukaan Neuvostoliitossa asui hiukan yli kolme miljoonaa juutalaista. Toisen maailmansodan aikana maa menetti (vähintään) 12 % väestöstään, ja prosentuaaliset menetykset juutalaisten keskuudessa olivat tuskin pienempiä. 1. heinäkuuta 1990 totesi New York Post viitaten israelilaisiin asiantuntijoihin, että silloin, eli paljon ennen joukkomaastamuuton alkua, Neuvostoliitossa eli yli viisi miljoonaa juutalaista. Tämän vähemmistön erittäin alhainen syntyvyys ja sen voimakas taipumus assimilaatioon on syynä siihen, ettei luonnollinen väestönkasvu ole mahdollinen, minkä takia ennen maastamuuttoaallon alkua tässä maassa on ollut tilastollisesti katsottuna kolme miljoonaa juutalaista "liikaa". Voidaanko tätä tosiseikkaa selittää muulla tavalla kuin että Neuvostoliitto ahmaisi suuren osan Puolan juutalaisista samoin kuin muista valtioista?
14) Nahum Goldmannin mukaan (Das jüdische Paradox) oli sodan jälkeen 600 000 juutalaista, jotka olivat selvinneet keskitysleireistä hengissä. Kuinka 600 000 juutalaista onnistui selviämään hengissä saksalaisilla leireillä, joissa heidät oli poikkeuksetta tarkoitus tuhota, sen päätöksen mukaan, joka olisi tehty Wannsee-konferenssissa tammikuussa 1942?
15) Oletko valmis vaatimaan, että ne oikeudelliset toimenpiteet, joita kohdistetaan revisionisteihin, lopetettaisiin? Oletko julkisen keskustelun ja arkistojen täydellisen avaamisen puolella vai niitä vastaan? Olisitko valmis julkisesti keskustelemaan revisionistin kanssa? Mikäli et, niin miksi? Etkö usko, että sinulla olisi paremmat argumentit kuin revisionisteilla?
16) Oleta, ettei kaasukammioita ole ollut olemassa - pitäisikö se siinä tapauksessa tuoda julki?

Lähdeluettelo
Joitain tärkeimpiä revisionistisia julkaisuja:
Butz, Arthur: The Hoax of the Twentieth Century. Historical Review Press, 19 Madeira Place, Brighton, England, 1976. Mestarillinen tutkielma siitä, kuinka vuosisadan huijaus sai alkunsa. Kuuluu tänä päivänä revisionistisiin perusteoksiin.
Gauss, Ernst: Vorlesungen über Zeitgeschichte. Grabert 1993. Erittäin vaativa luentomuotoinen kirja. Käsittelee "holokaustia" erityisesti teknilliseltä ja kemialliselta kannalta. Useita kuvia.
Graf, Jürgen: Der Holocaust-Schwindel. Guideon Burg Verlag, Postfach 4009, Basel, Schweitz. Tämän kirjan pidempi versio. Yksityiskohtaisesti dokumentoitu yhteenveto, journalistisen-tutkivalla tyylillä, niistä revisionistisista argumenteista vuoden 1993 näkökannalta. Professori Robert Faurissonin johdannolla.
Rudolf, Germar: Gutachen über die Bildung und Nachsweisbarkeit von Cyanidverbindungen in den "gaskammern" von Auschwitz. Voidaan hankkia Cornwell Pressiltä, 27 Old Gloucester Street, London. Täysin luonnontieteellinen lausunto. Käsittelee epätavallisen yksityiskohtaisesti kemiallisia ja fysikaalisia puolia kaasukammiokysymyksestä.
Sanning, Walter: Die Auflösung. Grabert 1983. Uraauurtava väetötilastollinen tutkielma siitä, minne ne "kadonneet" juutalaiset hävisivät.
Stäglich, Wilhelm: Der Auschwitz-Mythos. Kielletty Saksan liittotasavallassa, voidaan hankkia "Courrier du Continentista" (Postfach 2428, CH-1002 Lausanne, Schweiz.) Paras kirja Auschwitzista. Sisältää loistavan analyysin Auschwitz-oikeudenkäynnistä Frankfurtissa.
Thion, Serge: Vérité historique or vérité politique? La Vielle Taupe 1980. Merkittävin revisionistinen teos ranskan kielellä. Käsittelee "Tapaus Faurissonin" ja aloittaa ensimmäisenä kirjana keskustelun teknisistä mahdottomuuksista väitetyissä kaasutuksissa.
Vogt, Arthur: Der Holocaust - Legende oder Realität? Tämä esite soveltuu erinomaisesti johdannoksi aiheeseen. Se pohjautuu yhden esitelmän tekstiin, joka pidettiin 1991 eräässä seminaarissa Nürnbergissä ja se voidaan tilata Guideon Burg Verlagilta, Postfach, CH-4009 Basel, Schweiz.
Westphal, Karl u.a.: Die ZEIT lügt! Perusteellinen erään vuonna 1992 Die ZEIT:issa ilmestyneen propagandasarjan kumoaminen. Sisältää täydellisesti ne artikkelit, jotka kumotaan. Voidaan hankkia Remer und Heipkelta, Postfach 1310, D-8730 Bad Kissingen, Saksa.
Lisäksi suosittelemme seuraavien aikakauslehtien lukemista:
Journal of Historical Review. Institiute for Historical Review , PO Box 2739, Newport Beach, CA 92659, USA.
Historische Tatsachen. Verlag für Volksturm und Zeitgeschichte , 3D-4793 Vlotho/Weser, Saksa.
Leuchter-raportin englanninkielinen painos voidaan tilata Institute for Historical Review, USA, tai Historical Review Pressilta, Englannista. Lyhennetty saksankielinen käännös löytyy Historische Tatsachenin numerosta 36, mutta se kiellettiin Liittovaltion hallituksen toimesta. Vihkonen voidaan tilata Historical Review Pressiltä.
Täydennyksenä muutamia tuhoamisen vakioteoksia:
Benz, Wolfgang (Hg.): Dimension des Völkermordes. Oldenburg 1991.
Hilberg, Raul: Die Vernichtung der europäischen Juden. Fischer Taschenbuch Verlag 1990.
Jäckel, Eberhard (Hg.): Enzyklopädie des Holocaust. 3 nidettä. Argon-Verlag 1992.
Kogon, E./Langbein, H./Rückerl, A.: Nationalsozialistiche Massentötungen durch Giftgas. Fischer Taschenbuch Verlag 1989.
HÄN JOKA EI TAHDO LUKEA, HÄN VAIETKOON!
Takaisin

 



This text has been displayed on the Net, and forwarded to you as a tool for educational purpose, further research, on a non commercial and fair use basis, by the International Secretariat of the Association des Anciens Amateurs de Recits de Guerres et d'Holocaustes (AAARGH). The E-mail of the Secretariat is <aaarghinternational@hotmail.com.
We see the act of displaying a written document on Internet as the equivalent to displaying it on the shelves of a public library. It costs us a modicum of labor and money. The only benefit accrues to the reader who, we surmise, thinks by himself. A reader looks for a document on the Web at his or her own risks. As for the author, there is no reason to suppose that he or she shares any responsibilty for other writings displayed on this Site. Because laws enforcing a specific censorship on some historical question apply in various countries (China, Germany, France, Israel, Switzerland, Canada, Belgium, and others) we do not ask their permission from authors living in thoses places: they wouldn't have the freedom to consent.
We believe we are protected by the Human Rights Charter:

ARTICLE 19. <Everyone has the right to freedom of opinion and expression; this right includes freedom to hold opinions without interference and to seek, receive and impart information and ideas through any media and regardless of frontiers.>The Universal Declaration of Human Rights, adopted by the United Nations General Assembly on December 10, 1948, in Paris.